Nyt on jo joulukuu, mutta tein matkan Hossasta Kuusamoon jo heti syyskuun puolivälissä. Tovi on mennyt päästä kirjoittamaan…

Tämä väli oli jokatapauksessa potentiaalisesti vähän sellainen “noh, ei välttämättä ihan niin kiinnostava” sillä Hossan ja Kuusamon välillä ei suorinta reittiä kuljettaessa olisi ollut juuri muuta kuin metsätietä ja metsässä yöpymisiä. Päätin siksi koukata kiinnostavampien kohteiden kautta ja käytännössä lisätä vähintään yhden päivän matkaan (ainakin suunnitelmissa). Halusin kiertää Närängänvaaran kautta ja yöpyä Näätälammen autiotuvalla.

12.9. Hossa-Kivijärvi (25.3 km, 5:34)

Olin ajanut jo edellisenä päivänä Kuusamon tienoille ja yöpynyt Oljusluoman kodalla jotta ehtisin aamulla Kuusamosta lähtevään bussiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa autolla Hossaan ja palata bussilla, mutta tein mieluummin näin päin koska silloin olisin kulkemassa autoa kohti.

Aluksi kuljin tovin Hossan reittejä Iikosken taukopaikalle asti, jossa paistelin makkarat. Siitä eteenpäin kulkisin pääosan päivästä samaa tietä pohjoiseen mitän olin tullut bussilla etelään. Katselin sadetutkaa ja päätin pitää Ison Ahvenlahden tuntumassa tauon, siellä oli pieni mutta parhaat päivänsä nähnyt leirintäalue. Istuskelin aution respan terassilla odotellen saderintaman ohimenoa. Vettä ei lopulta tullut paria hassua pisaraa enempää ja kun sadepilvi oli lopulta mennyt kokonaan ohi, jatkoin matkaa. Tietä pitkin vaan…

Olisin voiut jatkaa 843-tietä ja kääntyä siitä itään Kivijärvelle, mutta halusin enemmän maastoon joten käännyin Kurvisen suuntaan ja jatkoin hiekkatietä Kivijärven rantaan. Siellä oli pieni kalastajavaja—sellainen jossa pääsee säältä suojaan vaihtamaan ja säilömään vaatteita. Tulisijaa sellaisessa ole, onpahan vain sääsuoja. Tämä näytti siltä ettei sitä hirveästi ole viimeaikoina käytetty, rannassakaan ei ollut veneitä.

Vajalta jatkoin tovin—Kivijärven länsirannalle piirretty katkoviiva antaisi osviittaa jonkinlaisesta maastotiestä, mutta se ei ole enää “tie” missään sanan merkityksessä, pelkkää ryteikköä—kunnes löysin hyvän paikan majoittautua yöksi.

Myöhään illalla alkoi ripsottaa vettä, ja yöllä sitä tulikin ihan reilusti. Ropi ropi ropi, mikäs siinä suojassa ja untuvaviltin lämmössä ollessa.

13.9. Kivijärvi-Ylä-Ahmonen (19.0 km, 5:05)

Tämän päivän suuntana olisi ensin Närängänvaara ja sitä edeltävä Hyöteikönsuo. Retkikartassa on merkitty Hyöteikönsuon reitti suunnilleen länsi-itä-suuntaisesti, mutta lähestyin suoaluetta etelästä, Peurojärven itäpuolelta. Karttapohjassa mutta ei retkikartan reiteissä on merkitty pitkospuupolku tieltä Peurojärven laavulle. Kuljin sitä. Heikossa kunnossa, mutta kyllä sitä pääsi kulkemaan. Kumppareilla ei ollut mitään ongelmaa, mutta pitkävartisilla vaelluskengilläkin tästä pääsisi kuivin jaloin.

Laavua ei taideta enää ylläpitää. Liiteri oli täynnä vanhoja pitkospuita ja runkoja, sain niistä kyllä viriteltyä itselleni polttopuut (vinkki jos tulet: ota saha ja kirves mukaan). Aurinko paistoi Peurojärven yli ja vetäydyin hetkeksi laavun sisälle auringon lämpöön makuuviltin alle… taisin torkahtaakin hetkeksi. (Minulla oli Peurojärvelle tullessa vähän paha olo, otin särkylääkettä ja sen päälle torkut auttoivat. Mietin, että pitäisi lopettaa jos olo pahenisi, onneksi ei.)

Josko Peurojärven laavulle pääsi idästä, älä tule lännestä sulan maan aikaan. Kumpaankaan suuntaan—itään tai länteen—vievää reittiä ei ole ylläpidetty, mutta itäpuolen maasto on kuivempaa kun länsipuolella se on puhdasta suota. Kumpparit ja vaellussauvat auttoivat, ja hyvällä tuurilla sain yhdenkin leveän (ja syvän ja mutaisen) ojan yli ongittua pitkospuun paikoilleen (oikeasti huolestutti pettäisikö se alla). Jos se on tämän talven mukana päätynyt hukkaan, Peurojärvelle ei kyllä pääse lännestä kulkien enää mitenkään (tai kääntäen siitä länteen)…

Onneksi pääsin, ei tarvinnut lähteä kiertämään takaisin itään. Lopulta osuin Hyöteikönsuon ylläpidetylle reitille ja siitä matka kohti Närängänvaaralle olikin sitten helppoa. Karttaan merkitty katselulava oli suljettu kun siitä oli lankkuja pettänyt…

Lopulta saavuin Närängänvaaran huipulle. Hetken tauko, olin ylös kiivetessä vähentänyt vaatetta joten nyt oli vuoro pukea taas lisää päälle koska jatkaisin alamäkeen. Närängän tilan ympäristössä on infokylttejä joissa kerrottiin tilan historiasta. Netistä löytyy lisää tilan historiasta. (Tosin kylttien ja em. linkin takana on eri tarinat, kylteistä luin ainakin siitä miten Närängän tilan tytär kehui hätäaputöinä tehtyjä pitkospuita kuin maantieksi, kun helpotti niin paljon kulkemista…)

Närängän tilan pihasta lähdin kulemaan rinnettä alas pohjoista kohti. Tästä oli selvästi kuljettu ja myöhemmin kuulin miten olin juuri kulkenut alkuperäistä Närängän tilalta Hoikanjoen varrella olleeseen myllyyn vievää reittiä. Vähän metsäisempi nyt kuin varmaan aikoinaan.

Rinnettä alas tullessa katselin karttaa ja tajusin miten olisi ollut parempi tulla vaaralta alas luodetta tietä ja siltaa kohti (vaikkei kartassa suoraa polkua näkynytkään, uskon että sieltä joku Salkkarinlammen rannalle on). Hoikanjoki oli leveä ja vuolas, siitä mihin olin jalkaisin tullut en pääsisi helposti yli.

Satunnaiset tapaamiset ovat patikoidessa aina oma ilonsa, niin nytkin kun jäin kännykkäkenttää tien varrella etsineen mökkiläisen kanssa juttusille. Kysyin joen ylityksestä, ja hetken koko pariskunnan kanssa kuulumisia vaihdeltua ja kuunnteltuani lisää alueen historiaa sain lainaan kahluusaappaat—niillä kuulemma pääsisi yli, itsekin he siitä kesällä kulkivat.

Varovasti kahlaten yli—omat kumpparit olisivat haukanneet vettä—pääsin vastarannalle. Säästyin kahden kilometrin lisälenkiltä! Nakkasin vielä kahluusaappaat takaisin vastarannalle, huusin vielä kerran kiitokset avusta ja lähdin kättä heilauttaen jatkamaan matkaa.

Kartasta olin bonganut Ylä-Ahmosella laavun. Mökkiläispariskunta kertoi sen olevan käytössä, itsekin käyvänsä siellä silloin tällöin. Tai siis kyse on kodasta, ei laavusta kuten karttapohja väittää. Sinne kuitenkin, tuli, vettä kiehumaan, evästelyä. Kävin huuhtomassa pahimmat hiet järvessä (kilikali hampaat kalisten nopeasti kotaan kuivaamaan ja lämmintä päälle).

Tässä kodassa oli kohtuullisen leveät penkit. Virittelin narulla makuualustan kiinni jottei se pääsisi valahtamaan kylkeä kääntäessä. Yöunia se ei haitannut. Lämpötilakin oli pysynyt kodan sisällä +8 asteen tienoilla koko yön yli.

14.9. Ylä-Ahmonen-Näätälampi (23.5 km, 5:49)

Aamulla Ylä-Ahmosen päällä leijui utua… en enää aamulla tehnyt tulta, lämmitin vedet pussikeittoa varten kaasukeittimellä. Pääsin jatkamaan matkaa jo ennen yhdeksää.

Tänään tarkoitus olisi päästä Näätälammelle. Tämä päivä oli melkein kokonaan hiekkateitä lukuunottamatta Iso-Kallioisen kohdalla lyhyttä oikeaisua metsän läpi Pikkarainen-Varpuvaara välillä ja sitten itse Penikkavaara-Näätälampi väliä joka olisi ihan vaellusreittiä. Paikoitellen aina aukesi tieltä näkymää kauemmas, kuuntelin mistä kuului laukausten ääniä—pidin metsässä huomioliivejä päällä.

Juttelin tien vieressä marjoja ja sieniä kerännen pariskunnan kanssa, ohi ajoi aina välillä paikallisia, osa metsästysporukkaa, osa ehkä muuten vain matkalla alueella. Lopulta saavuin Penikkavaaran itäpuolella olevan poroerotusaitauksen kohdalle. Siitä on länteen Penikkavaaralle johtava polku, nimetty karttapohjassa Ahman poluksi. (Se jatkuu myös itään, mutta sitä en siis kulkenut. Olin päättänyt jättää alunperin reittiin sisällyttämäni itäisemmän lenkin väliin ja saapua ihan tietä pitkin tähän kohtaan säästääkseni aikaa ja jalkoja.)

Polku oli aluksi selkeä—meni poroerotusaitauksen läpi, aidassa on kulkuportit, jotka pitää totta kai muistaa myös sulkea perässä—mutta sitten saapui hakkuaukealle ja hävisi hetkeksi. Huikkasin koiran kanssa ollutta metsästäjää (riekkoja hakemassa?) jotta tietäisi mihin suuntaan menin, löysin polun uudestaan ja jatkoin kohti vaaran lakea. Loppumatka laelle oli selkeää polkua, mitä nyt se aina välillä kiersi Paula-myrskyn kaatamia puita.

Aina välillä oli syytä pysähtyä henkeä tasaamaan ja maisemia katselemaan. Olin ollut todella onnekas säiden suhteen tällä reissulla, ainoat merkit vedestä olivat ekana vaelluspäivänä (ja yönä), muuten sää oli pysynyt kuivana ja aurinkokin oli aina välillä näyttäytynyt. Maisema kauemmas oli aurinkoläikkien ja pilvien varjojen muodostamaa kudelmaa.

Penikkavaaralta alas tultaessa vastassa kaksi yllätystä. Ensimmäinen ja ikävämpi oli länsirinteen aivan hirvittävä puuryteikkö. Tämä oli Paula-myrskyn jälkiä ja syy siihen miksi Näätälammelta itään kulkeva reitti ei ole enää merkitty ylläpidetyksi (Näätälammelta länteen parkkipaikalle kulkeva reittikin oli ilmeisesti saatu raivattua käyttökuntoon vasta edellisenä vuonna. Vai oliko se vasta tänä vuonna? Äskettäin kuitenkin, Paula-myrskyhän oli 22.6.2021.) Hukkasin polun ihan heti.

Toinen yllätys oli vastassa päästyäni rinteestä tasamaalle ja takaisin polulle, kun kohtasin kaksi rauhallisesti polun varrella odottanutta rajavartijaa. Oho! Olin edellisellä reissulla itärajan retkeilyreittiä kulkiessa, ihan siis rajavyöhykkeen rajaa pitkin mennessä, pitänyt mahdollisena törmätä rajavartijoihin tarkistamassa kulkijaa. En täällä missä linnuntietäkin rajalle oli 15 kilometriä!

Siinä he kuitenkin olivat, heitin rinkan maahan, lisäsin vaatetta päälle ja sitten käytiin läpi henkilöpaperit ja millä asioilla liikuin. Paikalliset kuulemma olivat soitelleet “oudosta kulkijasta”. (Juuri nyt, vuoden 2023 lopussa, kun itärajan raja-asemat ovat Venäjältä tulevien FSB:n organisoimien “pakolaisten” takia suljettu, tuo varovaisuus ja raja-asukkaiden huomiokyky tuntuu vieläkin aiheellisemmalta.)

Ei siinä mitään. Kun asiat oli selvitetty, sain vielä rajavartijoilta neuvot lopusta matkasta tuvalle ja toivotukset hyvästä loppumatkasta, jatkoin matkaa ja kohta olinkin sitten Näätälammen tuvalla.

Ulkotulilla oli pariskunta koiransa kanssa, olivat myös olleet lintujahdissa ja viettäneet yön tuvalla, mutta olivat jo lähdössä pois. Kuulemma oli nähnyt suden jälkiä maastossa, kehotti olemaan yöllä varovainen. Mietin vähän, että vedetäänkö tässä etelän miehen nenää 😆

Tupa oli—kuten kaikki muutkin tähän asti—siisti ja hyvässä kunnossa. Lähellä on Iijoen alkulähde joka ihan kirjaimellisesti on lähde, vettä pulppuaa hiekkapedistä. Kuulemma paikalliset hakevat sitä ihan vesitonkkien kanssa, enkä ihmettele, kirkasta, kylmää, makeaa vettä. Hörpin sitä hyvillä mielin.

Ainoa asia joka vaivasi nyt (ja jo edellisenä päivänä) oli se, että USB A-C laturipiuha oli sekundaa. Sekundaa siinä mielessä, että speksin mukainen USB-C-piuha vaatii aika paljon enemmän piuhalta kuin aiemmissa sukupolvissa. Jotkut valmistajat sitten vetävät vähän mutkia sileäksi (halvemmiksi) ja tekevät piuhoja jotka toimivat—yleensä. Siis yleensä, jos laitteet antavat riittävästi anteeksi. Olin onnistuneesti ladannut yhdellä vara-akulla puhelimeni, mutta toisen akun kanssa tuo piuha ei enää toiminutkaan. (Vika on nimenomaan sub-standardissa piuhassa, ei akussa.) Sain sen jotenkuten nitkuttamalla lataamaan puhelinta, mutta vain olemattomalla latausvirralla…kestäisi 20 tuntia… ja sekin timeouttasi aina jonkin ajan kuluttua ja vaati uudelleen nitkuttelua ja virittelyä että sai toimimaan. Enkä uskaltanut puhelimeen koskea kun sain sen kerran lataamaan etten vahingossa katkaissut latausta… (Pidin sitten puhelinta pääosin lentotilassa, se säästää tehokkaasti akkua—akusta kuluu pari prosenttia yön yli lentotilassa, joten totaalinen sammuttaminen ei hirveästi säästä lentotilaa enemmän.)

Ainakin opin läksyn siitä, että tarkistan jatkossa latureiden ja piuhojen toimivuuden etukäteen.

15.9. Näätälampi-Kuusamo (17.7 km, 4:13)

Puhelin 35%… sillä selvitään, jotenkuten. Onneksi minulla on aina mukana kartta ja sen kerran kun sääennustetta katsoin, se näytti koko päiväksi poutaa ja jopa aurinkoakin.

Lähdin tuvalta ennen yhdeksää kohti Iivaaran lakea. Siellä nousikin tulentekopaikalta savut! Paikalla oli valokuvaaja joka oli noussut vaaran laelle aamuyöstä, ensin kuvaamaan revontulia ja sitten auringonnousua. Paikalle tuli pian pariskunta ja kolmistaan ihastelimme kameran näytöltä kuvia. Usva lainehtimassa vaaran rinteillä… aamuaurinko leikkaamassa jyrkkiä sinisten varjojen ja kultaiseksi värjätyn lehvistön mosaiikkia. Vau!

Kipusin itsekin Iivaaran laelle, pällistelin maisemaa, lämmittelin auringossa, otin kuvia ja lähettelin nipun viestejä “katsokaa missä olen!” Katselin horisonttiin Kuusamoa kohti, ehkä näinkin sen.

Lopulta oli kuitenkin jatkettava matkaa. Matka tuvalta Iivaaran laelle ja tästä eteenpäin oli ylläpidettyä, eli myrskyn kaatamat puut oli sahattu ja/tai raivattu polulta. Jatkoin vaaran lännellä olevalle parkkipaikalle ja siitä 18849-tielle länttä kohti. Tie kulkee paljolti järvien välisellä harjumaisella kaistaleella. Maisema on ainakin paikoitellen melko idyllistä vanhaa maalaismaisemaa.

Pysähdyin Perjakkakoskella lounaaksi ja jatkoin matkaa. Jonkin matkaa vielä patikoituani takaa tulee matkailuauto joka pysähtyy kohdalleni. Kas, siinähän on se sama pariskunta ketkä tapasin Iivaaran laella!

Olin miettinyt, että voisin tänään joko jäädä Lahtelan kodalle yöksi, tai jos jalat kantaisivat, jatkaa sieltä vielä Kuusamoon. Mutta olin myös todennut, että tämän matkan kiinnostavat osuudet oli nyt koettu. Olen jo moneen kertaan todennut, etten aio väkisin tehdä “täydellisiä” eli katkottomia matkoja, vaan olen valmis ihan oman mielenterveyden takia—siis jotta reissuista jäisi hyvä fiilis—valmis välillä oikomaan.

Joten kysyin mihin he olivat matkalla. “Kuusamoon.” “Saisinko kyydin?” “Toki!”

Hyppäsin sitten huoltoasemalla pois, kiitin kyydistä ja toivotin heille hyvää loppumatkaa (ja lomaa) ja patikoin autolle. Sieltä Kuusamon uimahallille peseytymään ja vaihtamaan normivaatteet päälle ja lounaalle.

Ruokaa pureskellessa mietin tilannetta, totesin että nyt sää oli vielä hyvä mutta huomiseksi olisi tulossa iso saderintama. Sateessa ei olisi kiva ajaa Suomen läpi. Kävin vielä ostamassa matkaevästä ja käänsin nokan kohti etelää kohti, ihan vain vaihtelun takia Oulun kautta tällä kertaa. Kotona olin joskus kahden aikaan yöllä.

	12-15.9.	Yhteensä
Kesto	4 pv	59 pv
Matka	85.5 km	1222.4 km