Eli ei maata pitkin, vaan Inarijärven poikki (vastikaan eläköityneen) työkaverin kanssa, kutsutaanko häntä nyt vaikka herra P:ksi. Meillä ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa, lähtöpaikka olisi Ivalo ja matka veisi kohti Inarijärven pohjoisrantaa. Viidessä päivässä pääsisi vaikka Partakkoon tai Suojanperään, helppoihin hakupaikkoihin. Varasimme seitsemän päivää reissuun mutta laskimme sen viiden matkapäivän varaan, koska Inarijärvi on tunnetun arvaamaton joten pari päivää sään varalle oli tarpeen.

Sää kuitenkin suosi ja antoi meille koko viikoksi joko erinomaiset (tai ainakin kohtalaiset) melontasäät, joten päädyimme kokeilemaan osaamistamme veneteillä päätyen lopulta Välijärvelle.

Koska veneessä pystyi kuljettamaan enemmän tavaraa kuin rinkassa, otin ensimmäistä kertaa dronen mukaan—normaalisti en sen tuomaa lisäpainoa ja harmia akkujen lyhyestä kestosta viitsisi kantaa, mutta nyt se oli mahdollista. Koostin droneotoksista videon, joka on alla:

Dronekuvaa on vasta Korkia-Maurasta lähtien. Koko Ivalojoki ja Inarijärven eteläpää on Ivalon lentokentän CTR-aluetta, jolla ei ole asiaa (ilman eri lupaa) dronea lennättää. Loppua kohti taas akut alkoivat olla finito—viimeinen otos piti ottaa esiohjelmoidulla reitillä jotta saisin maksimoitua tehokkaan kuvausajan.

Varoituksen sana: Inarijärvi, kuten muutkin isot vesialueet, on arvaamaton eli säätila voi vaihtua nopeasti ja odottamattomasti. Meillä oli ihan aikuisten oikeasti poikkeuksellinen tuuri sään suhteen: jos suunnittelet vastaavaa matkaa Inarille, älä luota että osuisit yhtä hyvän sään pätkään kuin mikä meille suotiin. Mekin näimme monta tuulen suunnan muutosta ja sadepilviä joita ei esim. Ilmatieteen laitoksen sääennusteissa näkynyt. Tällä kertaa ne olivat harmittomia, mutta sitä emme mekään etukäteen tienneet.

21.7. Ivalo–Palosaari (17.1 km, 3:16)

Tulin yöjunalla Rovaniemelle ja bussilla Saariselälle, josta herra ja rouva P noukkivat minut kyytiin. Kävimme molempien varusteet läpi ja lähdimme Ivaloon, kävimme Kultahipussa lounaalla. Olin vuokrannut kanootin ja sopinut lähdön Kultahipun lähellä olevalta veneenlaskupaikalta. Sieltä sitten lähdimme liikkeelle puoli neljän aikaan.

Sää oli tyyni joskin taivaanrannassa näkyi jo pilvimassaa. Laskettelimme Ivalojokea alas ja totuttelimme toistemme melontarytmiin—ja minulla myös kanootin melomiseen, vaikka kajakin hallitsinkin, eivät sen taidot ihan suoraan siirtyneet kanootin yksilapaiseen melan käyttöön. Meni monta päivää ennenkuin tunsin hallitsevani luontevasti kanootin melan liikeradan molemmilta sivuilta. Jostain syystä vasen oli aluksi helpompi! Olin suosiolla mennyt keulaan ja antanut perän ja ohjailun kokeneemmalle: sainkin kuulla miten hän joutui pitkän aikaa korjaamaan suuntaa voimakkaammin meloessani oikealta puolelta kuin vasemmalta…

Ivalojoen muuttuessa Inarijärveksi, Kenttäjoensuunsaaren kohdalla ukkosrintama lopulta saavutti meidät ja rantauduimme odottamaan sen ylikulkua. Olin pakannut tarpin mukaan “ihan varmuuden varalle”—mutta sille tuli heti käyttöä!

Sadetutkasta näkyi miten myöhemmin illalla meidät ylittäisi melkein tauoton pilvimassa, mutta matkaa ensimmäiselle leiripaikalle Palosaaressa oli alle neljä kilometriä. Ehdimme perille hyvissä ajoin ennen sadetta.

Meillä kummallakin oli omat teltat mukana, mutta koska sateen uhka painoi niskassa ja löysimme oikeastaan vain yhden hyvän telttapaikan (emme kovin syvälle saarta tutkineet), pistimme telttani pystyyn (pränikkä X-Dome 2) ja tarpin sen sisäänkäynnin ja tavaroiden suojaksi. Illan ja alkuyön mittaan ylitsemme vyöryi tuulta ja sadetta, mutta mikäs siinä kuivassa teltassa makoillessa.

22.7. Palosaari–Korkia-Maura–Kaikunuora (20.4 km, 4:57)

Aamulla sää oli tyven ja järven yllä leijui sumupilveä. Sääennuste oli koko päivälle poutasäätä. Pakkasimme tavarat ja lähdimme pohjoiseen kohti Korkia-Mauraa. Järven selällä näkyi edelleen sumua, mutta lähinnä horisontissa. Päivän mittaan meloimme kuitenkin sen keskelle. Pahimmillaan näkyvyyttä oli muutama sata metriä ja kapeissakin saarelta-saarelle ylityksissä piti ensin varmistaa kompassisuuntima siltä varalta että olisimme hukanneet vastarannan sakenevaan sumuun.

Korkia-Mauralla rantauduimme laiturille. Järvisumu ympäröi meitä ja teki saaresta unenomaisen ja hiljaisen. Korkia-Mauralla on jääluola. Sinne ei tosin ollut kylttejä, joten meiltä meni tovi louhikossa ennenkuin löysimme sisäänkäynnin. Olkaa varovaiset portaiden kanssa, ja ottakaa mukaan mieluiten otsalamppu jotta kädet ovat kokonaan vapaat! Kännykän valo vei yhden käden, ja luolassa on liukasta ja paljon lohkareiden kipeitä kulmia. Portaatkin loppuvat yllättäen.

Luola itsessään on kyllä kokemisen arvoinen, en tiennyt tälläisiä edes olevan. Ymmärtääkseni sitä on käytetty aikoinaan jääkaappina, mutta että nykyään siellä ei välttämättä jää säily edes koko kesää. Voi olla, että ilmaston lämpeneminen vie jääluolan kokonaan historiaan.

Jonkin matkaa Korkia-Mauran jälkeen jätimme järvisumun taakse ja loppupäivä oli tyventä ja aurinkoista. Pysähdyimme Isolle Jääsaarelle lounalle ja kuivattelemaan tarppia ja telttaa. Sieltä meloessa katsoimme pohjoishorisontissa kehittyvää ukkossolua, mutta se ei meitä tullut häiritsemään.

Pysähdyimme aluksi Kaikunuoralle (“Punainentupa”) katsomaan millaista siellä oli, valmiina jatkamaan vielä Tyllylahdelle. Pihalla oli pariskunta syömässä eväitään, mutta heillä oli leiri Kärppäsaaren lähellä. Olivat moottoriveneellä liikkeellä—emme hirveän montaa omin voimin liikkeellä olijaa reissulla nähneet: Isoa Jääsaarta lähestyessämme olimme nähneet kajakin. Huomenna näkisimme kanootin—siinä kaikki koko reissulta!

Kaikunuoran tupa oli yllättävän iso. Se on varmaankin ollut kalastajien tupa ja tukikohta, eteiselläkin oli enemmän kokoa kuin jossain pienimmissä tuvissa kaikenkaikkiaan. Jäimme tänne.

Ruokailun ja ruokalevon jälkeen etsiskelin matoja tai muita syöttejä, en löytänyt ja heitin lopulta onkivavan koukun ihan paljaaltaan veteen. Ajattelin ihan vain ajan kulukseni kastaa pelkkää koukkua. Onkiminen itsessään on rentouttavaa, katselee kohoa, ei tee mitään muuta.

Noh, nälkäinen ahven tarrasi paljaaseen koukkuun. Näytin sen matkakaverille ja päästin takaisin järveen. Hetken päästä hän tuli ihan heittouistimen ja kelavavan kanssa paikalle ja rupesi ihmettelemään miksei kela toiminut oikein (selvitti myöhemmin, että siima oli ohjattu väärin). Sitä selvitellessämme uistin tipahti laiturilta veteen ja samantien siinä oli ahven kiinni. 🎣

Kirjaimellisesti, saalis ennen ensimmäistä heittoa! Affenkala oli imaissut uistimen niin syvälle, ettei sitä enää saanut pois, joten päätyi nuotiolla paistettavaksi. (Olin tosin itse siinä vaiheessa jo sipannut unten maille, mutta kuulemma oli ollut herkullinen.)

23.7. Kaikunuora–Kärppäsaari–Koutukinsaari (21.6 km, 6:09)

Kaikunuorasta suoraan pohjoiseen on karttaan merkitty Täyssinän rauhan rajamerkki. Saaressa oli (paikallisen?) kesäleiri, jolta saimme tarkemmat reittiohjeet. Paikalla oli laituri. Emme tosin löytäneet mitään kylttiä tai selitettä siitä mikä se rajamerkki olisi ollut, mutta arvelimme ison siirtolohkareen päällä olleen kivikasan olevan se. Ehkä.

Tänään tuuli tuli pohjoiskoillisesta joten meillä olisi matkalla vastainen tuuli ja aallokko. Otin matkalla aika vähän kuvia, aallokossa meloessa ei oikein tee hirveästi mieli ottaa puhelinta esille, eikä myöskään lopettaa melomista koska ilman liikettä kanootti menettää ohjailtavuutensa. Ei kiva aallokossa.

Pyrimme puikkelehtimaan saarelta toiselle ja kulkemaan suojan puolella, mutta varsinkin Tissisaarten (!!!) jälkeen olimme melkein koko matkan avoimen Sammakkoselän puolella. Olin suunnitellut, että koukkaisimme Liinaspeskan kohdalta suojan puolelle, mutta aallokossa melomiseen keskittyessä menimme oikean lahdelman ohi. Olin koko matkan katsellut Kärppäsaaren kärjessä näkyviä yksinäisiä mäntyjä ja kironnut etteivät ne tuntuneet tulevan yhtään lähemmäs.

Lopulta ne kuitenkin olivat kohdalla, kiersimme niemen ja meloimme Kärppätuvan rantaan. Olimme aika naatteja.

Kärppätuvalla on erikseen autiotupa ja tulistelupa, jossa oli ympärisäteilevä tulisija. Laitoimme siihen tulet, keitimme vedet ja söimme ruokaa. Siinä oli hyvä lämmitellä ja ottaa tovin tupluurit tulistelutuvan penkeillä.

Kärppäsaaren rantaan rantautuessa olimme olleet jo valmiit jäämään tupaan yöksi, mutta ruokailu, lämmittely ja nokoset toivat voimamme takaisin. Sääennuste ennakoi jopa myötäistä tai osittain myötäistä säätä seuraavaksi päiväksi—pääsisimme Pisterin tuvalle, mutta olisi ihan hyvä saada lisää kilometrejä tänään jotta huomenna niitä olisi vähemmän. Varsinkin kun edessä oli muutama vähän pidempi selän ylitys (ainakin jos halusi välttää pidempää rantojen myötäilyä).

Joten jatkoimme. Vastaisessa taas, kunnes pääsimme Koutukinsaaren tyveneen. Etenimme hissukseen rantaa pitkin ja hyppäsimme useammassa paikassa rantaan etsimään paikkaa leiriytyä. Päädyimme lopulta Koutukinsaarelle Selkälahdesaarta vastaan. Teltat pystyyn, tuli nuotiokehään ja syömään. Lennättelin dronea nyt kun oltiin tuulensuojassa.

Telttapaikka oli pehmeä ja tasainen, nukahdin helposti ja nukuin kuin tukki. Muistan nukahtamistokkurasta, miten jokin tuulirintama pyyhki ylitsemme, humisi ja taivutti puita. Sitten se oli ohi. Säärintama meni ja ehkä ennakoi huomiseksi muuttuvaa säätä?

24.7. Koutukinsaari–Pisteri (26.3 km, 5:26)

Tämän päivän teema oli peilityyni järvi. Vähäinen ja satunnainen tuuli sekin oli enimmäkseen sivu- tai kokomyötäistä. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Turvesaari-Nilisaari-Reposaari reittiä, mutta koska sää oli tyyni eikä sääennustekaan antanut merkkejä muutoksesta, päätimme lähtä jo Kuorpasaaren kulmilta leikkaamaan Nilisaarten ohi pohjoisrannalle.

Tunnelma oli jopa vähän epätodellinen kun peilityyntä Inarijärveä riitti horisonttiin asti. Välillä ainoa liike järven pinnassa oli oma aallokkomme.

Rannimmaisen Reposaaren edustan pikkusaaresta löytyi helpponousuinen kivikkoranta ja mukava kalliovarvikko jossa pysähdyimme lounaalle. Sitten pistimme vielä toviksi varvikkoon pitkälleen. Tyyntä… ei itikoita, satunnainen muurahainen kiipeilemässä päällä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Hiljaista, lämmintä, rauha.

Matka jatkuu tyvenessä, ohitamme ison järvirysän lahdelmassa, pystymme oikomaan syvät ja leveätkin lahdelmat suoraan yli tarvitsematta hakea saarista suojaa. Kohta ohitamme Kuuvan kanavalle vievän lahdelman ja kierrämme Pisterriniemen kärjen. Pieni pätkä ja käännymme Pisterin tuvan lahdelle.

Laiturissa on vene ja sen seurue lounastamassa keittopaikalla. Nostamme tavarat ja kanootin rantaan, ja roudaamme kamamme tuvalle. Tilaa siellä riittää! Vietämme siellä illan ja yön yksin. Illemmalla pari miestä käy ovella, tervehdimme ja he lähtevät pois. Tilaa olisi kyllä riittänyt!

Vähän kylmissäni lämmitän kamiinaa turhan paljon, hetken tuvassa on kuumaa ennenkuin lämpö ehtii haihtua pois. P:llä on mukana iso 12V 14 Ah akku josta paikkailen omaa pikkuakkuani ja dronen akkuja huomista varten, odotan saavani Kuuvan kanavalta hyvää kuvamateriaalia.

Pisterillä ei ole kännykkäkenttää, ei edes vaikka etsiskelen sitä vähän korkeammalta. Tämä oli ainoa kerta tällä reissulla kun satelliittiviestin oli tarpeen. (Lähetän päivittäin aamulla tiedot tulevasta reitistä ja illalla tiedon leiriytymispaikasta kotiväelle.)

25.7. Pisteri–Nitsijärvi–Hammasjärvi (32.9 km, 7:53)

Tänään pääsisimme Inarin pohjoisrannalle, ja oli vasta perjantai! Sää on tosiaan suosinut meitä melkoisesti, olihan alkuperäinen ajatus, että säävaran huomioiden saattaisimme olla Suojanperällä vasta sunnuntaina.

Otimme matkan Kuuvan kanavalle josta sainkin hyvää dronekuvaa (ks. video yllä). Sade vähän ripsotteli päälle aamulla, mutta ei häiritsevästi.

Pian Kuuvan kanavan jälkeen tulimme Kotaniemen venetielle. Venetie ohittaa koskipaikan—siinä oli venekunta juuri nostamassa venettään venetien kärryyn ja tarjosi meille samalla vaivalla kyytiä kanootille. Päätimme kuitenkin kokeilla kosken nousua omin voimin!

Koskea reunustaa puuränni, ja rännillä on askellaudat joten olisimme voineet nousta rännin alapäässä laudoille ja vetää kanootin koskea ylös. Se kuitenkin näytti suhteellisen rauhalliselta (koskeksi!) joten päätimme kokeilla nousua käsivoimin. Onnistui! Tosin otimme pari kertaa huilia rännin reunasta, mutta tuntui silti hyvältä onnistua voimainkoettelussa.

Pysähdyimme matkalla pikkusaaren rantakalliolle (kylmälle) lounaalle, näkkäriä ja siivuja kuivaporoa. Nitsijärvellä ihmettelimme itäisen Alasaarten puolen turvepohjaa—järvi syönyt suojaisan suon auki ja hukuttanut sen? Nitsijäreä halkoessa välillä seurasimme sadekuuroja ja ilman alasvirtausta, edessä näkyi selkeä alue ja itse saatoimme olla koko ajan siitä parinsadan metrin päässä pintakareisella selällä.

Lopulta olemme Nitsijärven pohjoisrannan tuntumassa, käännymme kohti Suojanperää ja sitten etelään Sortolahdelle jonka päässä on—ainakin pohjakartan mukaan—venetie Hammasjärvelle.

Olemme saaneet tehtyä hyvin matkaa, mutta kello lähenee jo viittä kun saavumme venetien päähän. Kannamme tavarat ensimmäisen mäen laelle ja vedämme kanootin ylös. Tätä venetietä ei ole ylläpidetty pitkään aikaan, maata vasten olleet pölkyt olivat monesti jo lahonneet pois. Vedimme kanoottia suurimpia kiviä vältellen polkua pitkin. Louhikossa venetien puut olivat paremmassa kunnossa. Lopussa vielä yksi tavaroiden kanto mäen päälle ja loppumatka oli alamäkeä järven rantaan.

Olimme jo aika väsyneitä, ja täällä, metsäisemmällä alueella, myös itikat alkoivat vaivaamaan. Tähän asti, jopa Inarijärven saarilla hyttysistä ei ollut ollut kiusaa. Ne harvat mitkä leirissä olivat pörränneet ympärillä sai helposti hätistettyä pois. Täällä ei enää.

Väsyneinä meloimme ensimmäiselle saarelle missä näytti maihinlaskun merkkejä ja kiersimme sitä—ei sopivia paikkoja teltoille. Eteenpäin, seuraava ranta jossa oli nuotiopaikka. Ei edelleenkään sopivia paikkoja kahdelle teltalle. Seuraava ranta—ei, toteamme sen liian kallioiseksi jo veneestä käsin.

Lopulta Annijärvenlahden ja Hammasjärven erottavalla kaistaleella löydämme riittävän tasaiset paikat molemmille teltoille, ja iskemme vaarnat maahan. Saan telttani pystyyn vähän ennenkuin sade pyyhkii yli 😆

Sen jälkeen vielä pulahdus järveen, tulet nuotiolle, ruokailu ja yöpuulle, päivä oli ollut pitkä ja venetie rankka.

26.7. Hammasjärvi–Välijärvi (16.0 km, 5:08)

Aamulla satoi ja päivällä satoi. Olimme ennakoineet ja päättäneet ottaa tänään rennommin ja lähteä vasta sään seljettyä liikkeelle. Tulet nuotiolle, aamukahvi ja kokeilimme kalaonnea. Ei noussut, vaikka P kävi vähän selälläkin heittelemässä viehettä. Lähdimme lopulta neljän aikaan melomaan kohti järven pohjoispäätyä ja siellä (kartan mukaan) odottavaa venetietä.

Kuten arvata saattoi, venetien kunto oli vähän niin ja näin. Oikeastaan huonompi kuin edellinen, sillä tästä oli ajettu mönkkärillä ja ne puut jotka eivät renkaiden alle olleet murskaantuneet oli vielä heitelty sivulle. Laitoimme puita takaisin pahimpiin kivikkoihin, kannoimme tavarat ensimmäisen (ja ainoan, onneksi) mäen päälle. Mönkkärillä oli sentään suolla ajettu muualta kuin venetien päältä, joten matka mäeltä lammelle oli ihan oo-koo. Tosin puut lahonneet, mutta ainakin varvikko tarjosi kohtuullista vetopintaa.

Jos olet kartalta seurannut reittiä niin näet miten tässä on useampi pienempi lampi. Lammesta toiseen ei pääse kanootilla, eikä niissä ole—ainakaan enää—mitään venetietä, mutta maasto on melko tasaista, varvikkoista joten kanootti oli (suhteellisen, verrattuna aiempaan) helppo vetää tavaroineen lammelta toiselle.

Alemman ja ylemmän Saitajärven välillä on kannas josta voisi kanootin vetää yli, mutta näiden yhdistävää puroa on raivattu sen verran, että saimme kanootin melottua sitä pitkin (yhdellä hengellä kevennettynä).

Saitajärven ja Jorvapuolijärven välinen karttaan merkitty “venetie” tosin kannattaa unohtaa. Rannalla meitä vastassa oli lähitalon asukki joka neuvoi välttämään venetietä: karttaan merkityn venetien alapuolella on moottorikelkkasilta joka käytännössä tukkii puron niiltä kohdin. Vedimme kanootin sitten kartalla näkyvän talon länsipuolelta ohi ja sitten leikkasimme puron rantaan ja laskettelimme loppumatkan järvelle.

Tämän jälkeen oli vielä lyhyt (<10m) venetie kosken ohi, ja olimme Jorvapuolijärvellä. Matkan viimeinen kanootin kanto oli ohi.

Jorvapuolijärveltä eteenpäin tosin on siltarumpu joka on samalla koski. Vettä oli aika vähän, kanootti otti kiviin joten se oli vähän kitkuttamista. Selvittiin siitä kuitenkin kunnialla. Kartalla Njollâluobâlin jälkeen on vähän mutkitteleva puro, joka lukuunottamatta puron yli kaatuneita puita oli ihan helppokulkuinen. Sen verran mutkitteleva se tosin oli, että epäilin kartalla sitä vähän yklsinkertaistetun… (ei ollut, GPS-jälki seuraa karttaan merkittyä puroa.)

Kuosnajärvelle päästyämme oli ilta jo pitkllä. Ohitimme saaren, se oli kalliovarvikkoa, jäi suosiolla sivuun. Kaisaniemen kohdilla olevalla saarella kävimme, ja vaikka siellä olisi ollut telttapaikkoja, ei melkein vesirajassa oleva (eli märkä) alusta houkutellut. Jatkoimme matkaa. Savokuátpohen kohdalla kävimme hiekkaharjulla, ei lopulta tyydyttänyt meitä. P näki etäämmällä hiekkarannan, joten jatkoimme vielä matkaa.

Bongattu ranta paljastui oikein hyväksi leiripaikaksi. Leveä hiekkaranta, tasainen hiekkapohjainen niemeke, jossa selvästi leiriydytty ennenkin. Monta hyvää telttapaikkaa. Joten teltta pystyyn, uimaan ja hyttysiä vältellen telttaan laittamaan kuivat vaatteet päälle.

Sekä huomaamaan miten sisäteltassa oli repeämä. Voihan ******, hyttyset. Sehän se oli se riipaiseva ääni minkä olin kuullut telttaa pystyttäessäni. Onneksi oli jesaria (jeesusteippiä, eli “ilmastointiteippiä” (joka ei ole oikesti ilmastointiteippiä)) mukana, sain sillä parsittua repeämän sen verran umpeen, että hyttyset eivät päässeet siitä läpi.

Tämän illan ateria oli suklaalevyä. Olimme lähteneet sen verran myöhään, että vaikka matka ei ollut pitkän pitkä, olivat venetiet vieneet oman aikansa. Oli ihan riittävän myöhä. (Plus sisäteltan ex tempore korjailu.)

27.7. Välijärvi–Mihkalijärvi–Välijärvi (10.7 km 2:53)

Viimeinen päivä. Ensimmäinen päivän tehtävä oli etsiä noutopaikka. Jätimme leirin pystyyn ja meloimme vastarannalle, 92-tien puolelle. Ensimmäinen rantautumispaikka oli veneenlaskuranta, mutta siellä oli kettinki katkaisemassa pääsyn päätieltä. Seuraava oli ok—se toimisi, mutta jatkoimme vielä vähän matkaa niemekkeelle missä näimme matkailuauton. Saksalaispariskunta lapsineen oli siellä aamupalalla. Juttelimme tovin, olivat matkalla Jäämerelle, olivat käneet jo Puolangallakin ja monessa muussakin paikassa. Luontoihmisiä 😀

Tämä olisi noutopaikka. Laitoin koordinaatit vuokrafirmalle, he tulisivat hakemaan meidät viiden aikaan.

Palasimme leiriin, söimme lounaan, pakkasimme tavarat kaikessa rauhassa. Meillä olisi vielä yli neljä tuntia aikaa, lähdimme siis kohti Mihkalijärveä. Reitti sinne on melkoinen sokkelo ja hauskan näköinen, hiekkaniemien ympäri kiertelyä. Katsomme jo valmiiksi niemekkeen mistä saamme helposti paluumakalla muutaman puunkarahkan tee/kahvinuotiota varten (noutopaikka on suosittu pysähtymispaikka, sieltä oli karahkat jo käytetty).

Bongasimme myös kahluupaikan (69° 23.880’ P, 28° 22.156’ I). Siihen pääsee tieltä käsin (maastossa näkyi polkuja), ja sen ylittämällä olisi Mihkalijärven pohjoisrannalla, alle viiden kilometrin päässä Vätsärin erämaasta (no, käytännössä koko pohjoisranta on jo samanlaista erämaata kuitenkin). Edellinen sopiva paikka lähteä 92-tieltä Vätsäriin oli Suprun kohdalla, ja seuraava—ainakin kartan mukaan—olisi ehkä Rautaperäjärven pohjoispäässä. Ehkä, koska en tietenkään tiedä miten hyvin Rautaperäjoen pystyy ylittämään. Se on melkein jo Sevettijärvellä anyways.

Mihkalijärvellä bongasimme pitkän hiekkarannan ja päätimme rantautua. Nuotiopaikka löytyi heti. Lähdimme jatkamaan jalkaisin rantaa pohjoiseen.

Hiekkaranta jatkui.

Ja jatkui. Jatkui ja jatkui. Lopulta olimme pitkällä särkällä joka vei melkein järven pohjoisrannalle. Ei, siitä ei olisi voinut kahlata, särkän ja vastarannan välissä näkyi selkeästi syvempi väylä.

Palasimme kanootille niemen läpi oikaisten (täynnä porojen polkuja). Päätimme lähteä vielä kohti kannasta, joskaan emme ihan sinne asti ehtineet, ennenkuin totesimme olevan ajan kääntyä takaisin. Matkalla tosin huomasimme miten niemen edustalla oli matalikko joka jatkui monta sataa metriä järven selälle päin. Huomasin myös pinnan alla aivan matalan ja syvän reunalla pystyssä keppejä. Ensin luulin niitä rantatörmän puiden jämiksi, mutta ne olivat liian säännöllisiä sijainniltaan ja kooltaan. Laitoimme Siidan intendentille niistä tiedon, hän kertoi niiden hyvinkin voivan olla pyydyksiä 1900-luvun alkupuolelta.

Otimme loppumatkan rauhallisesti, aikaa oli kuitenkin vielä ihan hyvin. Onnistuimme hätyyttämään poron rantakivikon auringonottopaikalta, haimme aiemmin bongaamamme karahkat mukaan ja meloimme noutorantaan.

Tavarat pois kanootista, kanootti rantaan ja tee/kahvitulet pystyyn. Emme tosin ehtineet vettä keittää ennenkuin vuokrafirman paku kaartoi paikalle. Kamat kyytiin ja matka kohti Ivaloa. Rouva P haki meidät sieltä, palasimme Saariselälle missä meitä odotti kuuma sauna (ahhhh… ihanaa). Syömään Teerenpeliin (teki mieli ottaa sama sienirisotto kuin viimeeksi, päivän pasta oli kuitenkin myös herkullista). Kyyti Ivalon lentokentälle, Helsinkiin, kotiin ja pehkuihin. Viikon reissu takana, 145 kilometriä kanootilla (tai sitä raahaten).

Lopuksi

Millainen tämä reissu sitten oli, verrattuna odotuksiini?

AIVAN MAHTAVA! Matkaseura, reitti, sää, kaikki osui aivan nappiin. Nyt, jo kuukausi reissun jälkeen tätä kirjoittaessa, saan edelleen korvasta korvaan hymyn kun muistelen tämän etapin kokemuksia ja maisemia.

Koska tämä oli edelleen osa Suomen-läpi-vaellustani, se ohjasi myös vahvasti reittivalintaa, eli tavoitetta kulkeä kohti pohjoista. En usko, että se varsinaisesti häiristi matkaelämyksiä—meillä oli tavallaan matkanteolle rajoite, joka pakotti välillä ottamaan haasteita kuten Sammakkoselän tuulta ja aallokkoa vastaan lähtemisen sensijaan, että olisi kääntynyt niiltä sivuun. Eli päädyimme valitsemaan myös reittejä ja haasteita jotka löysemmillä puitteilla olisivat saattaneet jäädä kokonaan väliin. Toisaalta avoimemmalla reittivalinnalla, esim. rengasreitillä (sama lähtö- ja lopetuspaikka) olisi varmaankin enemmän mahdollisuuksia päähänpistoille, nythän emme ihan hirveästi voineet poiketa pääreitiltä, valinnan varaa oli lähinnä yksittäisten saarten ohituspuolen valinnassa.

Mietimme Pisterissä myös Suolisvuonolle lähtöä, sieltä olisi päässyt Kantapää- ja Sollomusjärvien kautta Sevettijärvelle asti. Luulen, että olisimme myös päässeet Sevettijärvelle, mutta tämän voin kertoa ainoastaan jälkiviisastellen. Perjantai-aamulla siitä ei ollut mitään varmuutta.

Olin tarkistanut vuokrafirmalta jatkon maanantaille olevan ok. Ruokaakin olisi ollut riittävästi. Mutta vaakakupissa painoivat myös riskit: olisimme viimeiset päivät aivan oikeassa erämaassa, kaukana kaikilta teiltä. Aikataulu painaisi lisäpäivästä huolimatta päälle. Säästä ei koskaan ole täyttä varmuutta, ennusteista huolimatta vastassa voisi olla jopa kolme sadepäivää, mitkä väistämättä hidastaisivat kulkuvauhtia. Ei kannata ajaa itseään tieten tahtoen tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto olisi ollut “pitää jatkaa matkaa.” Älä aja itseäsi umpikujaan. Siksi päätimme Pisteristä kääntyä mieluummin Nitsijärvelle ja veneteille, sillä reitillä tie oli aina vain parin tunnin matkan päässä.

Vaikken ihan Sevettijärvelle päässyt—ei, enkä aio talsia 16 kilometriä 92-tien vartta “täydellisyyden” vuoksi—pääsin mielestäni juuri sinne minne pitikin päästä. Perille. Ehjänä. Koko matkasta nauttien.

	21.-27.7.	Yhteensä
Kesto	7 pv	88 pv
Matka	145 km	1843.9 km