Lähdin melkein tarkkaan viisi vuotta sitten matkaan Hankoniemen eteläkärjestä, suuntana “Suomen pohjoisin kolkka”. Syyskuussa 2025 olin perillä Nuorgamissa; Hangon eteläkärjestä sinne meni kalenterista laskettuna 5 vuotta ja 30 päivää, vaelluspäivinä laskettuna yhteensä 93 päivää. Matkaa kertyi 1936 kilometriä.

Suomen päästä päähän vaellus on siis ohi. Valmis. Saavutettu? Voitettu?

Mutta ennenkuin sorrun pohtimaan sen syvällisempiä, on aika kirjoittaa Sevettijärvi–Nuorgam etapin kuvaus auki. Olen kuitenkin jo ehtinyt jumittaa melkein vuoden loppuun sen viimeistelyä…

Pitkä matka matkan alkuun

Pohdin useita eri vaihtoehtoja siitä miten päästä Sevettijärvelle, vaelluksen alkupisteelle, ja takaisin Nuorgamista, vaelluksen loppupisteeltä. Lentäen? Junalla? Inarista menee kerran päivässä bussi jolla pääsisin Sevettijärvelle, ja Nuorgamista kulkee bussi Inariin (ja pidemmälle). Mietin ja pohdin, ja lopulta vähän itselleni yllätykseksi päädyin siihen, että ajan koko Suomen poikki ensin autolla Nuorgamiin, jonne jätän auton ja vaihdan kulkuvälineeksi bussin kohti Inaria, josta kuljen vielä yhden bussimatkan Sevettijärvelle. Vaelluksen lopussa minua odottaisi auto, mikä mahdollistaisi paljon joustavamman ajoittamisen lopussa, joka on aina epävarmempi (sää, jalat, ymv. takia) kuin alkupää. Sitten vain köröttelisin taas Suomen halki takaisin etelään.

Ihan helppoa eikä varmasti yhtään ollenkaan kuluta istumalihaksia!

Joten… lähdin aamuvarhaisella, ajoin tosiaankin melkein koko Suomen läpi ja pystytin teltan jonkin matkaa Utsjoen eteläpuolelle. Lapissa on paljon teiden varsilla hiekkakuoppia ja matkailuautoilijoiden ja karavaanareiden suosimia yöpymispaikkoja. Näitä löytyy puskaparkit-palvelusta kattavasti listattuna. En ollut katsonut paikkaa etukäteen—ajattelin vain ajaa sen verran mihin pääsisin siten, että olisi riittävän valoisaa teltan pystyttämiseen—mutta luulen olleeni Keneskoskella. Koska kuljin autolla, olin varannut tätä yötä varten isomman, itsestäänseisovan teltan ja muitakin varusteita jotka jättäisin suosiolla autoon.

Aamulla jatkoin matkaa, ajoin Utsjoen ohi ja parkkeerasin auton Nuorgamin K-marketin pihan nurkkaan. Huomasin sen takana rinnettä alas laskevan kelkkareitin. Tästä patikoin sitten bussipysäkille odottamaan aamun bussia, joka toimii myös koulukyytinä Utsjoen koululle.

Bussi tuli, se tiputti koululaiset ensin Utsjoen koululle, odotti tovin matkahuollon pihalla ja lähti sitten kohti etelää ja Inaria. Kaamasella oli pidempi pysähdys, otin kahvia ja huomasin ilmoitustaululla mainoksia autonkuljetuspalveluista. Eli siitä, että joku kuljettaa autosi vaikka vaellusreitin päätepisteelle sen aloituspaikasta. (Sekä tietysti kuljettavat itsensä sieltä sitten pois.) En tiedä miten ne tarkalleen toimivat, mutta ajattelin että sellainenhan olisi ollut ihan kätevä—selvästi halvempaa kuin taksi, joskin kalliimpaa kuin bussi, mutta toisaalta bussia nopeampi ja joustavampi. Yritin etsiä näitä netistä, en ehkä osaa oikealla hakusanalla etsiä, mutta jos kiinnostaa niin ehkä voit rimpauttaa Kaamasen Kievariin?

Inarissa minulla oli puoli päivää aikaa, hyppäsin Siidan pysäkillä pois ja vietin suurimman osan päivästä siellä, nauttien myös hyvästä buffetlounaasta. Tykkään museoista, ja kulttuurihistoria kiinnostaa. Se miten omat esivanhempamme ovat eläneet—vaikka saamelaisten kulttuuri on toki erilaista kuin metsäsuomalaisten, on siinä myös paljon pohjoisen luonnon muovaamia yhtäläisyyksiä. Reflektoin omien vanhempien ja isovanhempien kokemuksiin joista koin kaikuja omassa lapsuudestani suvun ikäihmisiltä. Eivät edes omat lapseni loppujenlopuksi ole vielä niin kaukana metsäläisyydestä… vanhemmat setäni olivat 50-luvulla metsäsavotassa pohjoisessa, voimanlähteenä hevoset eivätkä koneet. Siinä ajassa mitä suomifilmit romantisoivat. Itse sain kuulla näistä tarinoita mummulassa, aterioiden jälkeen, kun kokoonnuimme ruokalevolle lätkimään korttia (tätini yritti aina opettaa meille bridgeä, mutta ei koskaan siinä onnistunut.)

Metsä on suomalaisissa, meillä on pihkaa veressä ja tuohta ihona, eikä se meistä ihan helpolla kulu pois.

1.9. Sevettijärvi–Katriinajärvi (2.7 km, 0:53)

Olisin toki voinut hypätä Mikhalijärven kohdilla bussista ja kävellä tietä pitkin n. 15 kilometriä, tai vaihtoehtoisesti leikata luoteeseen kahluupaikan yli ja kääntyä pohjoiseen. Eiköhän sieltä olisi päässyt Sevettijärvi-Pulmanki-reitin varrelle parissa päivässä, mutten nähnyt mitään syytä alkaa väkisin “täydellistää” etappia.

Joten, Sevettijärvellä pois kyydistä ja merkityn reitin alkupisteeltä liikkeelle.

Kello oli jo melkein iltakuusi, joten loppupäivän suunnitelma oli lähinnä löytää hyvä leiripaikka. En ole ihan varma onko maastoon merkittyä reittiä siirretty jossain vaiheessa, koska huomasin kulkevani eri reittiä kuin mitä mm. retkikartta-palveluun on merkitty. Eipä sillä väliä ollut, sillä ne yhdistyivät Ailijärven rannalla.

Siinä polun varrella Ailijärven rannalla oli selvästi leiriydytty ja pohdiskelin voivani itsekin teltan pystyttää siihen, mutta päätin kuitenkin jatkaa. Siitä eteenpäin reitti oli välillä vähän louhikkoista, mutta pääosin ihan selkeäkulkuista. Nuotiopaikkoja oli välillä ja niiden paikkeille olisi ehkä saanut teltan, mutta valoa ja aikaa riitti hyvin joten päätin jatkaa parempien leiripaikkojen toivossa. Kartassa Ailijärven pohjoispäädyssä ja vähän edempänä, Katriinajärven rannassa näytti olevan vähemmän louhikkoista maastoa.

Siellä on myös kelkkareitti talvella. Kelkkareitti kulki Katriinajärven selälle, ja kartassa rannalla ainakin näytti olevan melko tasainen alue… eiköhän sieltä löytyisi nuotiokehä, luonteva pysähtymispaikka kelkkailijoille. Kuten löytyikin. Vähän juurakkoista maastoa, tuskinpa siinä hirveästi yövytään, mutta löysin teltalle vähemmän juurakkoisen tasaisen läntin ja pistin tulet pystyyn paria mukana ollutta makkaraa varten. Irtopuuta ei täältä hirveästi tosin löytynyt joten kuuma vesi aamulla saisi hoitua keittimellä.

2.9. Katriinajärvi–Iisakkijärvi (17.7 km, 5:33)

Olin katsonut eräretkivideoita Sevettijärvi-Pulmanki reitiltä, joten tiesin että tämä päivä kulkisi vielä metsäisessä maastossa. Ihan aluksi pätkä tietä, poroportin läpi, sitten reitti kääntyi metsään kohti pohjoista. Jossain vaiheessa olisi pitänyt leikata poroaidan toiselle puolelle, mutten huomannut oikeaa kohtaa (en ainakaan mitään porttia huomannut) ja seurasin poroaitaa vähän liian pitkälle.

Reitti on varsin nättiä ja melko helppokulkuista. Välillä on toki möykkyräisempiä tai vetisempiä kohtia, jälkimmäiset nyt eivät kumppareilla mitään haitanneet.

Tällä reitillä oli paljon nuotio- ja leiripaikkoja muutenkin kuin karttaan merkittyinä. Yksi tälläisistä paras oli Sunddejárjohkan ylityksen jälkeen (eli sen pohjoispuolella), minne olisi mahtunut isompikin ryhmä.

Jossain kohtaa Sunddejávrin pohjoispuolella polku liittyy mönkkärireittiin. Vähän myöhemmin patikkareitti erkaantuu mönkkäripolulta, en tiedä olisiko sitä pitkin pystynyt kulkemaan vai ei. Joskus ne menevät niin soisten kohtien yli, ettei sieltä välttämättä kumppareillakaan viitsi kulkea. Näiltä paikkeilta myös erkaantuu Saamenpolku koilliseen kohti Opukasköngästä. Mönkkäripolulta poikettua pätkä Ävlijuuhân sillalle oli vähän mönkeröistä maastoa, jalassa alkoi ehkä jo vähän painaa tauon kaipuu. Täytin vesipullon sillan kupeesta, ohitin Opukasjärven (eteläisen) tulipaikan—missä ilmeisesti on ollut joskus tupa, mutta se on palanut. Vaihdoin pari sanaa tulevasta reitistäni jo pidemmän aikaa seudulla vaeltaneen miehen kanssa, ja jatkoin kohti Näätämöjoen sillan jälkeistä nuotiopaikkaa.

Tämä alue lienee kalastajien suosiossa. Välillä aina näkyi kylttejä muistuttamassa kalastusluvista ja -rajoituksista. Rannat olivat täynnä polkuja.

Opukasjärven pohjoisella nuotiopaikalla oli hyvät maastot leiriytymiseen. Jollakulla oli siellä vähän pysyvämmin pystyssä ollut teltta, ketään ei tosin ollut paikalla. Kausiteltta, joka pistetään pystyyn keväällä ja otetaan talveksi pois, toimii perusleirinä kalastusreissuilla?

Pysähdyin lämmittämään vedet ja syömään, lepuuttamaan jalkoja. Puuvaja ja huussi olivat kunnossa. Hyvin huollettu.

Kartassa näkyy Silisjoella oleva vuokratupa. Sillä on oma ylitysvene, muuhun käyttöön vapaa ylitysvene löytyy vähän edempää jokea länteen.

Tällä kertaa vene oli omalla puolella, ei tarvinnut hiissata kahteen kertaan yli 😀

Tästä eteenpäin reitti nousi ylemmäs, hiekkaisempaan maastoon joka välillä vaikutti ihan biitsidyyneiltä.

Lopulta jyrkkä lasku Iisakkijärvelle ja sen tuvalle. Ensialkuun näytti että se oli täynnä, mutta siellä oli isompi vaellusporukka (kalastusporurkka) vain ruokataukoa pitämässä. Olivat tulleet lentoveneellä jonnekin lähijärvelle, kalastelleet useamman päivän ja nyt edessä oli vielä paluu Sevettijärvelle. Yöksi Iisakkijärven tuvalle jäi itseni lisäksi kaksi vanhempaa pariskuntaa. Tilaa riitti. Samoin juttua, istuimme vuoroillamme syömässä pöydän ääressä ja jutustelu kesti yömyöhään, naukkailimme vähän mukaan ottamaani viskiäkin seuraksi.

Ennen ruokailua ja iltatoimia kävin kuitenkin rannassa pulahtamassa, muut kertoivat kuulleensa että siellä pitäisi olla hyvä uimapaikka. Tuvasta suoraan alaspäin rannalla näyttää olevan hiekkapohja, mutta se ei ole. Se on siitepölyä ja muuta orgaanista jätettä joka on hennosti asettunut niiden alla olevan kivikon päälle. Se on petollinen ja epätasainen alusta, kuvittelet laskevasi jalkasi jollekin pinnalle mutta se paljastuu vain höttöiseksi humuskerrokseksi jonka läpi jalkasi menee ja osuu epätasaiselle ja odottamattomalle kivikolle. Auts! Pysyin pystyssä ja loukkaamatta itseäni vain jonkin ihmeen kautta. Mutta sain sen verran koukittua puhdasta vettä saadakseni pahimmat hiet ja hötöt pois ja olon raikkaammaksi.

Kävin seuraavana aamuna tarkastelemassa ympäristöä, ja löysin silloin paremman uimapaikan. Se on koilliseen tuvalta, pienen “saaren” rannalla jonka tuvasta erottaa matalamman ja vetisemmän alueen vyöhyke. Mutta siellä on kova ranta.

Pariskuntaporukka oli matkalla etelään, kerroin sopivista leiripaikoista matkalla sinne. Arvelivat etteivät omalla tahdillaan pääsisi Sevettijärvelle seuraavana päivänä, vaan leirityisivät matkalla. Ehdotin Sunddejárjohkan ylityksen pohjoisrantaa. Päätyivätköhän leiriytymään sinne?

3.9. Iisakkijärvi–Tsaarajärvi (21.5 km, 6:21)

Tänään reitti nousisi pois metsiköistä. Kuulin miten tästä eteenpäin vastaan tulisi monia kuolleita tunturikoivikoiden alueita—jokin tuholainen tappanut isosti metsiköitä. Reitin pitäisi olla pääosin kuitenkin melko selkeää ja avointa polkua. Iso osa itseasiassa seurasi mönkkäripolkua, välillä poiketen siitä kun mönkkäri meni suoaukean yli, silloin polku kiersi vähän ylempää. Kyllä siellä välillä oli ihan kosteikkojakin, tosin, jälleen kerran, kumppareilla ei mikään hirveä haaste.

Vaikka sää oli pilvistä, vettä ei tullut ja lämpötilakin oli sopiva. Pystyin kulkemaan melko kevyessä hupparissa. Ohitin Rousajärvelle vievän polun haaran, jatkoin pohjoiseen. Välillä mennään vähän alas, välillä on kosteampi laakso kumpujen välissä, välillä mennään hiekkapolkua.

Ylitän Huikinvárjohkan ja odotan jo pääseväni Huikkimajoen tuvalle.

Tupa oli tyhjä. Tulet pesään, vettä läheisestä lammesta (hyvää!) ja tauon paikka. Lämmittelen. Luen tupakirjaa. Alan pääsemään vaellusmeininkiin, jossa keskittyy lähinnä vain siihen mitä juuri sillä hetkellä tekee. Ottaa askelia. Sytyttää tulta. Hakee vettä. Laittaa ruokaa. Syö. Päivälle on suunnitelma, mutta ei koskaan varmuutta sen toteutumisesta. Ei säästä, ei omista voimista, ei sattumuksista.

Vähän matkaa pohjoiseen Huikkimajoelta vastaan tulee nainen. Olin itseasiassa kuullut hänestä vastaantulijoilta ja huomannut hänen merkintänsä tupakirjoissa, oli lähtenyt Sevettijärveltä, oli matkalla Pulmankiin ja aikoi tulla sielä vielä takaisin Sevettijärvelle. Kokenut vaeltaja. Kertoi kärsineensä jo vähän flunssasta matkalla, ja oli Tsaarajärvellä podettuaan päivän tai pari päättänyt, että olisi parempi lähteä takaisin kuin jatkaa matkaa. Tai jotain sinnepäin. Sanoin että Huikkimajoella odotti lämmin tupa. Vakuutti, että pärjäisi, tiesi rajansa ja kulki kropan tahtiin.

Huikkimajoen jälkeen, kun pääsi lopulta ylös tunturiin, maisemat ja reitti olivat kyllä hienot. Aukeutta riitti. Gisttahbealjohkan ylitys oli hieno, varsinkin—jälleen kerran—kumppareilla, kun ei tarvinnut huolta nähdä kuivan reitin löytymisestä vaan pystyi valitsemaan minkä halusi. Gisttahbealjohkan ylityksen jälkeen reitti lähti loivaan ja pitkään nousuun, jossa jokaisen harjanteen jälkeen aloin toivoa näkeväni poroaidan jonka tiesin odottavan Čáraskáidin harjateella. Harjanteen jälkeen Tsaarajärven (Čárasjávri) tuvalle olisi pelkkää alamäekä. Monta monta harjannetta joiden jälkeen näkyi vain uusi harjanne, kunnes lopulta erotin poroaidan edessä.

Odotin näkeväni tuvan jo harjanteelta (ehkä kiikaireilla olisi voinut nähdä?), mutta lopulta se pilkisti kuin pilkistikin tunturikoivikon yllä.

Olin ihan riittävän väsynyt. Tuvalla oli isompi retkue, josta suurin osa vietti yön teltoissaan. Itse mahduin hyvin tupaan sisälle. Pulahdin järvessä, tai oikeastaan istuin veden alla olevalla kivellä ja huuhdoin hiet päältäni. Kivikkoinen ja matala pitkälle, ei houkuttanut uimaan kun en ollut varma miten hyvin saisin noustua takaisin. Ilmeisesti jostain pääsi paremmin, joku muu kävi myöhemmin ihan kunnolla uimassakin.

Vähän huvittava—enkä mainitse nimiä—mutta yksi tästä porukasta itsevarmana sytytti kamiinaan tulta, syötti siihen liian isoja puita. Kun hän lähti muita asioita hoitamaan ulos, pilkoin puita pienemmäksi ja sytytin jo tukahtuneen tulen uudestaan. Näytti palatessaan tyytyväiseltä hyvin sytyttämäänsä tuleen. En tiedä kertoiko hänen muu retkue myöhemmin totuuden vai ei, minulle riitti että lämpöä tuli 🤪 Antaa nuorten päteä… tai ainakin kokea pätevänsä.

4.9. Tsaarajärvi–Pulmanki (26.1 km, 7:39)

Ilmeisesti aikoivat käydä katsomassa jotain… lentokoneen hylkyä? Tai kammia? Olivat keskustelleet siitä mitä jaksavat tehdä ja millaisen lenkin. Mutta ihan kairaan lähtivät kulkemaan, eivät mitään merkittyjä polkuja. Itse olen seuraillut polkuja kun haluan jonkinlaista varmuutta etenemisestä. Mutta joskus palaan joko tänne tai muille tuntureille, paljon löyhemmillä suunnitelmilla…

Pitkä matka tuvan jälkeen, nousulla Čároaivin kupeeseen, aukeaa taaksepäin mahtava maisema. Tai aukesi hetkittäin, tänään varsinkin alkumatka Tsuomasjärven tuvalle asti oli tihkuista ja sumupilvistä.

En ollut Tsaarajärven jälkeen nähnyt ketään. Enkä näkisikään ennenkuin Mivttečohkkan jälkeen, puoli päivää tulevaisuuteen. Maisemaa aukesi pitkälle, paremman sään vallitessa pitkälle Norjan puolelle. Autiutta. Sää oli melko tyyntä, tuuli liikutti matalia pilviä laiskasti.

Kännykkäkin löysi kenttää täältä, laitoin kotiinpäin videota. Tuntui kuin olisin ollut ihan eri planeetalla kuin kännyköiden ja somen maailma.

Taisinkin olla.

Joskus ei pitäisi yrittää kiirehtiä liikaa, kuten esimerkiksi että ei jaksa laittaa rinkkaa maahan kun kumartuu täyttämään pulloa tunturipurosta. Voi käydä siten, että kumpsahtaa pyllylleen siihen samaiseen puroon.

No, Tsuomasjärven tupa ei ollut enää kaukana, sinne asti jaksaisi liikkua ja pysyä liikkeessä lämpimänä vaikka olisikin ollut kylmempi sää. Eikä nyt ollut edes mikään kylmä sää, plus kymmenen tai jotain sellaista.

Olin ollut liikkeellä jo nelisen tuntia ilman taukoja. Tsuomasjärven tupa oli kaivattu tauko. Kaminaan tuli, märät vaatteet ja kumpparit kuivumaan, sen minkä ehtisivät, rinkka samoin ja muut märät varusteet. Tavarat muuten levälleen. Vedenhaku, vettä kiehumaan ja sitten ruokailu. Kirjaus tupakirjaan.

Hetken mietin, että voisinko jäädä tänne yhdeksi yöksi. Houkutteli. Seuraava yö olisi väistämättä teltassa, ainakin jos halusin ehtiä seuraavana päivänä Nuorgamiin. Aikaa minulla oli, olin harkinnut jopa että voisin käydä paluumatkalla tekemässä yhden yön piston jossain paluureitin varrella olevassa kohteessa. (Ei, en tehnyt. Lopulta mukavuudenhalu voitti.)

Mutta kello oli vasta kolme iltapäivällä, ehtisin vielä hyvin Pulmankiin. Missä siellä yöpyisi? Kaipa jokin sopiva läntti jostain löytyisi.

Tsuomasjärven tuvan jälkeen on vähän alavampaa maastoa ennenkuin alkaa nousua Čuomasvárrin rinteen kuvetta, jonka jälkeen tulee lasku (ainakin kartassa) nimeämättömlle järvelle kahden tunturin välissä. Järvi helmeili tunturien kupeessa… sieltä varmaan olisi löytynyt hyvä leiripaikka jostain rannan läheltä, sen verran kuitenkin on nousua ettei se kaikki voi olla vesijättömaata.

Mivttečohkkalle nousu oli aluksi melko jyrkkää, hukkasin välillä polunkin—tai siis hukkasin sen “oikean” polun, täällä monet jalat ovat etsineet sopivaa reittiä ja luoneet useita, ristiin kulkevia polkuja. Sitten loivenee, mutta useampi harjanne pitää ylittää ennenkuin pääsee sille “viimeiselle”, jonka jälkeen koittaa alamäki.

Hukkasin jonnekin Mivttečohkkan rinteelle puolikkaan suklaalevyä 😭 Rinnettä laskiessa vastaan tuli pariskunta jota pyysin poimimaan sen talteen, ettei jäisi roskaamaan.

Miuttijoella on poromiesten eli paliskunnan omistama kämppä. Se ei ole virallinen autiotupa, mutta ilmeisesti siihen sopii eränkävijöiden yöpyä varsinkin jos ovat suojan tarpeessa. Kurkkasin sisään. Ihan siisti, kyllä se kelpaisi jos vaihtoehdot olisi tuisku ja tuuli.

Kohta Miuttijoen tuvan jälkeen saavutaan rajalle, ja polku seuraa sitä—ja siinä kulkevaa mönkkäripolkua—pitkän tovin. Tämä on melko tylsä pätkä, koska reitti tosiaankin seuraa poroaitaa ja poroaita taas myötäilee rajaa, ja raja on viivasuora kukkulan huipulta toiselle. Eli polku ei siis tässä mitenkään myötäile maaston muotoja, vaan menee viivasuoraan rinnettä ylös ja alas.

Niin tuohan ei siis ole raja-aita, vaan poroaita… Norjan ja Suomen välillä ei ole valvottua rajaa, sen yli saa mennä ihan mistä haluaa. (Paitsi jos mukana mukana on tullattavaa. En kyllä tiedä kuka vaeltaja jaksaisi rinkassaan kantaa ainakaan litrakaupalla alkoholijuomia.)

Rajalla näkyi myös rajakiviä. Voi niitä jotka ovat niitä joutuneet tänne aikoinaan pystyttämään…

Silloin tällöin retkilläni vastaan tulevat vaeltajat katsovat kumppareitani ja joko ihastelevat niitä tai ihmettelevät miten niitä voi käyttää. Ensimmäisen ryhmän luulen tuskailevan märkiä vaelluskenkiään. Toisella ryhmällä uskon olevan kokemuksia hiertävistä kumppareista. Niin minullakin! Mutta sen jälkeen kun olen löytänyt sopivat eli oikean kokoiset (eli riittävän isot—ainakin minulle) ja muistan käyttää niiden kanssa kahta sukkaparia, sekä teipata ne kohdat jaloista jotka tiedän aroiksi rakoille, ne ovat olleet ongelmattomia.

Välillä vaihdan kuivat sukat jalkaan, toisinaan laitan talkkia tauoilla. Varsinkin kun on hiostava keli tai kumpparit ovat hörpänneet vettä. Mutta rakkoja minulla ei nykyisten kumpparien kanssa ole tullut ollenkaan. Ja märässä maastossa ne ovat aivan ehdottoman voittamattomat. (Vähemmän mukavat asfaltilla…)

Urroaivin jälkeen reitti lähtee alaspäin, pääosin ainakin. Lukuunottamatta suoaukeiden ylityksiä tämä on jo koko ajan hiekkaista mönkkäripolkua. Pulmankia lähestyessä merkitty vaellusreitti poikkeaa jonkun kerran mönkkäripolulta, mutta oletan että kaikki vievät kuitenkin samaan paikkaan, eli Pulmankijoen sillalle.

Olin jo katselemassa leiripaikkaa. Ennen siltaa on isohko hiekkainen ranta, mutta siinä oli paljon porojen jälkiä ja se oli myös aika paljaana. Sillan jälkeen oikealle kääntyessä oli toinen hiekkaranta josta katselin paikkaa, mutta keksin että rantatörmällä hiekkarannan yläpuolella voisi myös olla tilaa. Siinä onkin tasainen piennar, josta löytyi myös nuotiokehä. Se oli tosin hiedan täyttämä—taitaa joki tulvia kunnolla keväisin—enkä muutenkaan olisi jaksanut nuotiota pystyttää.

Kävin vielä joessa huuhtomassa hiet pois, tein itselleni iltapalaa ja nukahdin helposti.

Aamulla olin ollut Tsaarajärvellä, mutta se tuntui olevan kauempana kuin vain yhden päivävaelluksen päässä.

5.9. Pulmanki–Nuorgam (23.8, 5:30)

Tämä päivä olisi tylsähköä, pitkin tien vartta. En tiedä onko Pulmankijärven itäpuolella mitään reittejä, mutta ne veisivät väistämättä Norjan puolelle. Halusin tätä retkeä varten pysyä Suomen puolella, ja kieppaus idempää olisi väistämättä myös tarkoittanut yhtä matkapäivää lisää. Tietä pitkin, vaikka miten tylsää olisikin, tahti olisi ripeämpi.

Fielmmajávrin rannalla on kota. Olin harkinnut sinne menemistä. Ainakin alkuperäisissä suunnitelmissa ajatus oli yöpyä sen kupeessa ja laskeutua aamuvarhaisella Nuorgamiin (lähellä rajaa) ja ehtiä turistipysähdyksen jälkeen vielä aamubussiin.

Nytkään se ei tekisi ihan hirveän isoa ylimääräistä lenkkiä, sillä voisin laskeutua sieltä suoraan Suomen ja Norjan rajalle. Mutta… olin kyllä jo oikeasti väsynyt. Minulta oli jo tien varrella kysyttykin haluaisinko kyydin. Kerroin millaisella vaelluksella olin, etten pystyisi itselleni antamaan anteeksi jos rupeaisin fuskaamaan viimeisillä kilometreillä! Tsempattiin ❤️ Se ei silti vähentänyt sitä tosiasiaa, että varsinkin asfalttitietä polkeminen kävi jaloille.

Maisemat olivat toki hienoja, täälläkin oltiin korkealla.

Päätin jatkaa suoraan autolle. Jättäisin rinkan sinne, ottaisin evästä kaupasta, ja jatkaisin rajalle kevyemmällä varustuksella. Toki, joutuisin kävelemään rajalta takaisin ylimääräisen pätkän, mutta mieluummin niin ilman rinkkaa.

Mainitsin aiemmin, että näin rinteessä kelkkareitin laskevan K-kaupan pihaan. Nyt sitten oikaisin siitä suoraan alas. Ihan helppokulkuinen, näytti toki ylärinteeseen katsottaessa jyrkemmältä kuin alas lasketellessa.

Siispä rinkka autoon, kumpparit pois ja lenkkarit jalkaan ja kaupalle. Limua, valmisleipä, vähän namia ja jäätelö. Niillähän pärjää pitkälle!

Kaupalta rajalle on noin neljä kilometriä, pätkä kevyen liikenteen väylää ja loppumatka tien piennarta. Rajalla odottaa lohkareeseen kiinnitetty kyltti “EU:n pohkoisin piste”. Paitsi että se ei oikeasti ole pohjoisin piste, mutta jos katsot karttaa ja tonttijakoja, huomaat että pohjoisin piste Tenon rannalla on omakotitalon tontilla… joten sinne ei ole asiaa.

Mutta! Tältä merkkikiveltä pääsee kuitenkin vähän vielä pohjoisemmas. Rajaa kulkee Tenon rannalle vievä polku. Eli pääsee ainakin Tenon rannalle asti, joka on oikeasti pohjoisempana (satakunta metriä) kuin merkkikivi. Ja se sitten oli ihan riittävä minulle, en halunnut enkä jaksanut lähteä enää etsimään “vielä pohjoisempaa” pistettä. Se, että olin Nuorgmissa, Norjan rajan tuntumassa Tenon rannalla, oli minulle mittaustarkkuuden rajoissa Suomen pohjoisin paikka!

Eli tässä sitä oltiin. Se on nyt tehty. Done, finito, the end.

Eiku vielä autolle… ***kele…

	1.-5.9.	Yhteensä
Kesto	5 pv	93 pv
Matka	91.8 km	1935.7 km

Paluu

Ihan tiivistäen paluusta sananen. Ajoin Utsjoen uimahallille. Se ei ole joka päivä auki eikä aina samaan aikaan, mutta tänään se oli ja yksi syy miksi olin juuri tänään halunnut päästä Nuorgamiin, oli että ehtisin vielä uimahallille peseytymään. Sitten puhtaat vaatteet päälle ja nokka kohti etelää. Yövyin majapaikassa (eli lakanoissa) jossain ennen Rovaniemeä. Seuraavana päivänä matkalla kotiin koukkasin Pattijoella tervehtimässä kummilapsen perhettä. Illalla kotona.

Ja se oli tämän reissun the final end.