Tein tällä etappilla monia päätöksiä jotka olisivat kyseenalaisia toisessa tilanteessa. Älkää koskaan tehkö mitään esimerkiksi turvallisuuteen liittyviä päätöksiä ottamatta huomioon kokonaisuutta. Se mikä on okei joskus ei välttämättä toimi toisessa tilanteessa. Näistä vähän tarkemmin alempana.

Eli siis, tarkoitus oli patikoida kolmessa päivässä Forssasta Toijalaan. Olin suunnitellut ekaksi päiväksi matkan Forssasta Särki-Tirrin lammen laavulle, ja tiesin jo etukäteen sen olevan 25 km, minkä aiempien kokemusten pohjalta arvelin olevan järkevän päivämatkan ylärajoilla. Reitin olin valinnut kulkemaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta kokonaan merkittyjä teitä pitkin jo matkanopeudenkin takia.

24.10.2020: Forssa-Särki-Tirrin laavu (25.7 km, 5:25)

Aamulla Forssaan, jälleen kerran ja oletettavasti viimeistä kertaa Lommilan kautta. Aikainen lähtö, halusin varmistaa riittävän ajan päivällä matkan tekoon. (Lisäksi mielessäni hohti Forssan dösiksen pizzeria—ehkä paras kebabkastike tähän asti—mutta voi, se aukesi vasta 40 minuuttia sen jälkeen kun olin saapunut, enkä voinut jäädä odottamaan.)

Pähkäilin rinkan pakkauksen kanssa pitkään. Teltan olin päättänyt jättää pois. Sitten puhallettava (mutta mukavampi) makuualusta vaihtui solumuoviseen jonka pystyin pakkaamaan rinkan ulkopuolelle. Käytössäni on Deuterin 35-litrainen rinkka ja olen pitkään miettinyt hankkivani lisäksi sen ja ison Kajkan väliin sopivaa—nyt sellaiselle olisi ollut käyttöä, koska jouduin pähkäilemään valintoja en painon vaan tilavuuden mukaan.

Joskus aikoinaan olin vaihtanut kuitutäytteisen (mutta tilaa vievän) puhallettavan tyynyn puhtaaseen ilmapatjatyynyyn ihan vain tilavuuden ja painon säästämiseksi. Viime retkellä, Torronsuon laavulla, olin yöllä tuskaillut pitkään tyynyn saamisessa hyvään asentoon. Lopulta otin teltan pakkauspussissaan tyynyksi. Ja nukuin paljon paremmin. Seeeeeeelvä. En ollut ihan tajunnutkaan miten paljon tyyny oli vaikuttanut unen laatuun tähän asti. Ehkä sen tajusi nyt vasta kun moni muu asia oli osunut kohdalleen.

Nyt vaihtoehto oli ottaa mukaan tarppi tai mukavampi tyyny. Molemmat veivät suunnilleen saman verran tilaa pakattuna, mutta en voinut enää ruuassa tai vaatteissa tinkiä joten jompikumpi oli valittava. Lopulta päädyin tarppiin koska se kävisi myös tyynystä—se oli kyllä parempi kuin aiemmin käyttämäni pelkkä ilmapatjatyyny, eli siinä mielessä hyvä kompromissi. Tarppi taas olisi tarpeen jos olisi pakko yöpyä maastossa, vaikka tarkoitus olikin sitä välttää—tällä pätkällä toiselle yölle ei olisi mitään valmista majoitusta.

Jokatapauksessa, matka lähti hyvin liikkeelle. Forssasta itään, kiersin Kaukjärven pohjoispuolta, sitten käännyin kohti pohjoista 10-tien poikki Heinämaantielle (13596). Sitä jatkoin suoraan aina 283-tielle asti. Tie oli vaihtelevasti joko leveää tai vähän kapeampaa soratietä.

Matkalla näin useamman metsästysporukan, joko lähtemässä jahtiin seuran kodalta (voiko jahtiin lähteä ilman nuotiokahveja?) tai palaamassa. Metsästä kuului sieltä täältä koiran haukuntaa ja myöhemmin päivällä etäisiä kiväärin kumahduksia. Rinkka on kirkkaanpunainen ja mukanani oli neonvihreä huivi, mutta jos olisin tarkemmin asiaa miettinyt niin punainen pipo ja huomioliivit olisivat olleet hyvä lisä varusteisiin. Näin sienestäjiä joilla oli huomioliivit päällä.

Vaikka äskettäin uutisissa on ollut epäonninen maastopyöräilijän kuolema metsästäjän luotiin, en itse ole koskaan pelännyt metsässä syksyllä liikkumista. Vanhempieni sukupolvessa metsästäminen kuului maalla asumiseen, ja vaikka en itse ole koskaan sitä harrastanut, ei se ole myöskään koskaan ollut mitenkään vieras tai etäinenkään harrastus. Mutta se ei silti tarkoita, ettenkö ottaisi metsästyskautta huomioon. Kun tein tällä reissulla oikaisuja teiden välillä metsän kautta olin koko ajan jo sitä ennen tarkkaillut ja kuulostellut ympäristöä—kuuluuko laukauksia läheltä? Missä on koiran haukku? Joten kun sitten menin metsään olin itse hyvin varma ettei lähettyvillä ollut jahtiporukkaa (enkä koskaan lähtenyt puhkaisemaan reittiä halki aukean jos joku olisi ollut vaikka peuraa väijymässä).

Mutta en sellaisia ollut matkalle suunnitellutkaan.

Suurin huolenaiheeni oli saapua perille valoisaan aikaan joten pyrin ylläpitämään hyvää tahtia. Pidin vain kaksi pidempää taukoa enkä lyhyempiä ollenkaan. Laavulle saavuin neljän aikaan, mikä vielä lauantaina oli kesäaikaa eli valoisaa.

Laavulla oli vanhempi rouvashenkilö kolmen lapsen kanssa retkellä. Juttelin hänen kanssaan tovin—kuulin, että hänen miehensä jahtiporukka oli saanut samana päivänä kolme kaatoa; laavu oli ollut aika kauheassa siivossa ennen heitä (roskia ja tölkkejä ympäriinsä); puut olivat loppu… kaikenlaista.

Korona-aikaan olen alkanut antamaan paljon enemmän arvoa pienille arkisille kohtaamisille.

Sekä ystävällisyydelle. Hän toi myöhemmin ihan erikseen puita laavulle ja vettä minulle. Se, että pystyin istumaan iltaa lämpimän tulen äärellä sekä tekemään aamulla kunnon tulet oli ihan puhdasta luksusta.

Yö oli nollan tuntumassa, mutta minulla on makuupussi joka on mukava vielä pakkasillekin, joten siinä suhteessa ei ollut mitään vaikeuksia. Sensijaan… olen kylkinukkuja, joten lämpimällä kelillä pidän makuupussia itseasiassa peittona. Nyt oli liian kylmää siihen, joten vaikka oli lämmintä, käytännössä havahduin aina kun yritin vaihtaa asentoa umpinaisessa makuupussissa. Joo, jotkut kuulemma nauttivat nukkumisesta vaelluksella, minulle se on—ainakin kesän ulkopuolella—ehkä vähiten mieluisa osa.

25.10.2020: Laavu-Toijala (35.9 km, 8:14)

Särki-Tirrin laavu on harjun laella ja siltä on näköala Särki-Tirrin lammelle. Kuulemma siellä saattaa näkyä hirviä. Nyt luonto oli hiljainen, lammella ei näkynyt eläimiä, ei joutsenia. Muuttolinnut lienevät jo kaikki lähteneet. Korpit syksyisessä metsässä kuulostavat minusta aina jotenkin kylmänkostealta. Ja yksinäiseltä.

Minulla oli suunnitelma lähteä laavulta 13681-tietä pohjoiseen ja sitten leikata itään ja kulkea Uurtaanjärven kaakkoispuolelta kohti Ohtista ja Toijalaan vievää jokilaaksoa. Päätin kuitenkin lähteä vähän enemmän metsäistä reittiä, liittyisin alkuperäiseen reittisuunnitelmaan Pirttirimminsuon tienoilla. Arvioisin tästä tulleen lopulta noin kaksi kilometriä lisää alkuperäiseen reittivalintaan nähden. Miksi muuttaa suunnitelmaa? Ehkä pääosin ajatuksenani oli lyhentää 2846-tietä pitkin tehtävää taivalta—se on kuitenkin isohko pääosin 80 km/h tie. Ei ihan mikään mukavin kulkea tien vartta. Jälkiviisaana olisin valinnut kuitenkin alkuperäisen, lyhyemmän reitin.

En sen takia, että tämä olisi ollut tylsä reitti, ei suinkaan! Vaan ihan … no, syy käynee selväksi myöhemmästä.

Yksi huolenaihe mihin törmäsin nopeasti oli metsän märkyys. Se, että metsä on syksyllä märkää ei ole mikään uutinen. Kenkien ja sukkien kastumiinen oli ikävä mahdollisuus (olin vedellyt niihin kosteussuojaa, mutta olisi ehkä liikaa luottaa vain siihen). Kartassa yhtenäiset viivat ovat teitä ja niissä kulkee jalat kuivina, mutta katkoviivalla merkityt metsätiet ja polut voivat vaihdella hyvin paljon. Katso esimerkkiä allaolevasta kuvasta.

Ensimmäisessä kuvassa on samalta vanhalta metsäautotieltä ensin pätkä metsässä, jossa reitti on vain lehtien peitossa. Se on helppokulkuista. Toinen kuva on parisataa metriä eteenpäin, vähän aukeammalta kohdalta jossa on paljon pidempää pystyssä seisovaa kasvillisuutta. Joka on märkää. Onneksi pisin heinikko oli jo lakoontunut, muuten olisin ollut polvista alaspäin ihan likomärkä. Jos oikeasti pitäisi mennä metsän läpi niin oikea varustus olisi pitkävartiset kumpparit. Matkanopeus olisi kuitenkin pienempi. Taas yksi kompromissi varustuksen ja reittivalinnan välillä.

Kun taittaa taivalta valtateiden ulkopuolella vastaan tulee paljon kaikenlaista. Vanhoja mutta hyvin pidettyjä tiloja, uudisrakennuksia eri tyyliä, jotkut sellaisia joista sanoisin että, ehem, meillä on selvästi rakentajan kanssa erilainen tyylitaju.

Kirjoitin aiemmin, etteivät metsästäjät huolettaneet minua. Samaa ei voi sanoa aina ihan muista paikoista. Erään umpitien päässä oli metsätila joka toi eniten mieleen Ryysyrannan. Erilaisia työkoneita, eri kunnossa siellä täällä. Osa piharakennuksista pystyssä vähän niin ja näin. Tien sivussa kaatopaikka omin luvin. Kartassa merkitty metsäpolun varrelle kaivo, mutta vähän epäilen löytyisikö siitä bentseenejä tai muita iloisia karsinogeenejä. Rekisterikilvetön mutta uudehko kuorma-auto sivussa, vähän kuin piilotettuna. Mitäköhän sen valmistenumero kertoisi?

Tuolla tuli oikeasti mieleen, että uteliaista nuuskijoista ei saatettaisi pitää. Jatkoin reippaasti matkaa.

Olin lähdenyt matkaan ilman telttaa. Rinkan kuivapaino oli vähän alle kymmenen kiloa, joka mahdollisti ottaa mukaan reilusti vettä (kolme litraa). Matkanteko oli helpompaa kun vettä oli riittävästi, sillä lisäveden hankkimiseen oli enemmän pelivaraa matkatessa. Vaikka sain laavulla vettä, olisi alkuperäinen riittänyt hyvin toisen päivän aamun yli—matkan varrella oli mökkejä ja tiloja joista olisin tarvittaessa voinut aamupäivällä käydä pyytämässä vettä.

(Nyt oli tarve vasta pitkälti iltapäivällä pyytää vettä. Mökin emännällä oli hieno benglalikissa, ja lopulta näytimme—vähän etäisyyttä pitäen—kuvia toisillemme kissojemme seikkailuista.)

Taustalla kuorman keventämiseen oli ajatus siitä että voisin toisena päivänä hakeutua vaikka latoon tai maastoon tarpin alle. Jälkimmäinen ajatus oli kuitenkin hylättävä kun tajusin miten märkä metsä oikeasti oli.

Nyt päästään niihin valintoihin. Virhearviointeihin ja virheisiin.

Olin aliarvoinut matkan laavulta “potentiaalisille” ladoille. En ollut vielä nähnyt yhtäkään sopivaa kun vastaan tuli “TOIJALA 11” tienvarsikyltti. Pidin kohta tauon, latailin itseäni ja laitteita, nappasin särkylääkkeen (kofeiinipäänsärkyä?). Lepuutin jalkoja. Mietin tilannetta. Takana oli jo 24 kilometriä. Edessä oli vielä kymmenisen kilometriä matkaa. Ilta oli pimenemässä, tunnin päästä olisi jo säkkipimeää.

Pimeässä leiriytyminen ei ole koskaan ihan herkkua, ei vaikka mukana olisi valoakin.

Olin tullut melkein jo ensimmäisen päivän matkan mitä olin pitänyt ylärajoilla olevana tavoitteena. Tästä olisi vielä yli kaksi tuntia Toijalaan.

Mietin vaihtoehtoja. Ajatukset menivät suunnilleen näin:

• Mikään paikka minussa ei vielä sano ettenkö voisi jatkaa. (Jee, ei hiertymiä! Ei rakkoja!)
• Minulla oli mukana “leirivalo” jossa oli vilkkumoodi, sekä toki heijastin, joten pystyisin kulkemaan tien viertä vaikka piennar olikin olematon.
• Liikenne oli hiljaista, vaikka tämä oli kaksikaistainen asfalttitie, se oli silti lähinnä vain paikallisliikennettä—sunnuntai-iltana.
• Kännykässä riitti virtaa, samoin vielä vara-akuissa.
• Luovuttaminen on ihan hyväksyttävää.

Viimeinen ehkä on tärkein, varauduin henkisesti siihen, että soitan taksin. Jatkossa voisin aina palata samaan kohtaan. Tai yhtä hyvin voisin olla pitämättä kiinni jääräpäisestä täydellisyydentavoitteesta ja todeta vain että selvä, vähän jäätiin vajaaksi Toijalasta, mutta tulos on ihan hyvä ja voin ihan hyvin jatkaa Toijalasta, ei sillä väliä vaikka pari kilometriä tienvierustaa jäisikin näkemättä (ihan niinkuin pimeässä muutenkaan siitä olisi nähnyt paljoa).

Mutta mietitään näitä kaikkia vaihtoehtoja oikeassa asiayhteydessä:

Olin ihan koko kahden päivän matkan ajan enintään muutaman kilometrin päässä valtatiestä ja harvoin yli 500 metrin päässä lähimmästä asutuksesta. Olin koko ajan alueella jossa oli kattava matkapuhelinverkko.

Entä jos olisin ollut tunturissa, kaksi tuntia kämppään, pimeä laskeutuu, sää on huono, puhelimesta virta loppu ja rakko jo hiertää jalassa?

First law of holes: “If you find yourself in a hole, stop digging.”

Parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan.

Joskus on parempi ylläpitää nykyinen—vaikka ei niin toivottu—olotila kuin pahentaa sitä tai ottaa edes riskiä sen pahenemisesta. Kylmä yö itse valitussa rinteenkolossa on parempi kuin kylmä yö polulla nilkka rikki.

Lopuksi

Toijalan keskusta. Junaan vähän alle tunti. Perinteinen kebab matkan päätteeksi. En tahdo päästä penkiltä ylös.

Asemalle, hätäilen VR:n verkkokaupan kanssa joka ei halua myydä lippua perille asti seuraavaan junaan. Lopulta tajusin, ettei se myy lippua jossa pitäisi vaihtaa HSL-alueelle—tyhmä tyhmä verkkokauppa, se olisi voinut ihan suoraan kertoa että “tässä olisi junayhteys mutta emme voi myydä siihen lipun kuin Pasilaan asti” sensijaan että uskottelee että koko junavuoroa ei ole olemassakaan. Ei, en tosiaankaan halua seistä ulkona kylmissäni puolta tuntia odottamassa seuraavaa junavuoroa vaikka se olisikin kuinka paljon tahansa nopeampi.

Junassa vaikeuksia pysyä hereillä.

Lopulta kotipysäkillä. Viimeinen pätkä, keskinopeus varmaan 0.5 km/h. Pariinsataan metriin tuntui menevän ikuisuus.

	24.-25.10.2020	Yhteensä
Kesto	2 pv	12 pv
Matka	61.6 km	250.4 km

P.S. Yksi syy miksi päätin jatkaa Toijalaan asti oli yksinkertaisesti se, että halusin nähdä pystynkö. Nyt sitä oli sentään turvallista yrittää.