Jatkoin lokakuussa syyslomaviikolla Ähtäristä, kuten viimeeksi kirjoitin. Olin suunnitellut alunperin yöpyväni Saarisenjärven laavulla, mutta kun katsoin reittiä eteenpäin tajusin vähän pidemmältä löytyvän Arpaisten autiotuvan.

Ainoa mutta oli se, että Ähtärin keskustasta autiotuvalle oli liian pitkä matka yhtenä päivänä tehtäväksi, ja Saarisen laavulta taas sinne oli ehkä vain kolmasosapäivän matka. En ole koskaan ollut autiotuvalla yötä! Mutta sinne ei ehtisi Ähtärin keskustasta, eli sieltä mihin jäin viimeeksi… mutta, ehkä, jos… en lähtisikään keskustasta, vaan eläinpuiston junapysäkiltä?

Mutta eikö se olisi — huijaamista?

Olen aiemminkin miettinyt sitä, että onko tämän matkan tarkoitus olla joku täydellisyyden tavoittelun suoritus, ja olen päättänyt ettei ole. Samalla tavalla sillä ei ole väliä vaikka jätän pätkän väliin silloin kun se on tarpeen.

18.10. Ähtäri-Arpainen (26.3 km, 6:19)

Joten, lähdin aamuyöstä kotoa, ja parin junayhteyden jälkeen olin vähän ennen yhtätoista Ähtärin eläinpuiston pysäkillä. Tihutti, viileä lokakuinen päivä luvassa.

Jos olisin tarkistanut tuoreimmat sääennusteet ennen lähtöä (enkä vasta matkalla!) olisin saattanut perua koko matkan. Koska tämä viikko oli ainoa jolloin pystyin lähtemään mihinkään, olin seurannut tarkkaan sääennusteita. Ne olivat näyttäneet kohtalaisilta — ehkä yksi sateinen lepopäivä, mutta vettä näytti tulevan maltillisesti.

No, eivät ne ennusteet enää maanantaina aamupäivällä siltä näyttäneet. Sää oli heikompi kuin minkä varaan olin laskenut. Arpa oli kuitenkin jo heitetty ja seisoin pysäkillä.

Onneksi—ja tämä oli todella hyvä päätös—olin menossa autiotuvalle. Siellä oli mahdollista kuivata varusteet kunolla, sillä voi, kyllä, vettä tuli riittävästi. Vaikka varusteet pitivät sadeveden ulkopuolella, eivät pinnalta märät kuorivaatteet enää hengitä, joten hikeä väistämättä pisaroituu sen sisäpinnalle.

Valitsin kuitenkin vähän vähemmän suoran reitin, sillä halusin nähdä Ohrakosken laavun ja kodan. Ne oli merkitty ulkoilukarttaan. Virran rannalla oli hyvä polku, joka ilmeisesti leikkaa 18-tien. Reittiä sinne en kuitenkaan kokenut, sillä olin valinnut toisen reitin. Kuljin tuota reittiä siis vain pätkän kunnes leikkasin sillan kohdalta toiselle puolelle ja metsäteille.

Jonkin ajan kuluttua olin 7091-tiellä. Välttelen asfalttiteitä, pääosin liikenteen takia, mutta tämä oli aika hiljainen. Laskeskelin yhteensä koko noin 5 kilometrin matkalta kymmenkunta autoa.

Sade taukosi ja aurinkokin näyttäytyi. Pilvien takana oli kuulunut suihkumoottoreiden kohinaa, veikkasin Satakunnan lennostoa, ja pilvien raottaessa näkyi myös taivaalle piirtyneitä jättövanoja.

Pysähdyin Saarijärven laavulle, tein tulet ja söin evästä. Liiterissä oli puuta hyvin. Rakenteeltaan melko avoin, enemmän nuotiopaikka, mutta kyllä siellä yöpyä pystyisi. Täällä olin siis alunperin suunnitellut yöpyväni Ähtärin keskustasta tullessa, mutta nyt pystyisin jatkamaan valoisaan aikaan kämpille asti.

Matkalla oli jonkin verran vaellusreittimerkkejä, mutta ne olivat hivenen huonossa kunnossa. Juttelin hetken paikallisen asukkaan kanssa, joka valitteli myös reittien huollon puutetta. Pyöräilijät varsinkin kuulemma ovat monesti hoomoilasena, että mihin se reitti oikein katosi. Ilmeisesti rahaa on budjetoitu kunnassa jo monta vuotta reittien parantamiseen, mutta työtä ei ole vain saatu aloitettua.

Tämä on vähän harmi, koska en itse uskaltanut lähteä seuraamaan esimerkiksi Arppaisten kämpälle osoittavia viittoja, koska en voinut luottaa siihen että reitti olisi kulkukelpoisessa kunnossa tai että sen merkintä metsässä on kunnossa. Pirkan taipaleella Helvetinjärven kansallispuistossa oli joitain paikkoja joissa merkinnät olivat vähän heikossa hapessa, ja täällä näkemiini luotin vielä vähemmän. Syksyllä, kun metsä on oikeasti kauttaaltaan märkää, ei hirveästi huvita lähteä tarpomaan valmiiksi tallattujen reittien ulkopuolelle.

Kämpille mennessä on toki aina vähän jännää onko se jo täynnä. Kämppäetiketin mukaan olisi asiallista tehdä tilaa myöhemmin tulleille, mutta olin ottanut myös teltan mukaan kaiken varalta. Joten vähän jännitin kun hämärtyvän metsän läpi näin lopulta kämpän. Pimeänä.

Ovi oli säpissä, enkä kuullut tai nähnyt ketään. Olin yksin! Tupa oli lämmin ja päiväkirjasta paljastui että siellä oli edellisenä yönä yövytty. Päiväretkeilijöitäkin oli ollut. Kiitos heidän ei tarvinnut ihan kylmästä aloittaa! Joten ei muuta kuin tavarat lattialle, tuli pesään ja ruokaa naamaan.

Illalla piti vakaasti harkita mitä tekisin tiistaina. Keskiviikkona lämpötila tippuisi alle nollan ja taivaalta tulisi lunta, kääntyen rännäksi ja lopulta vedeksi. Keskiviikkona en voisi patikoida. Tänään maanantaina sade oli sentään ollut kuurottaista ja sekin oli lähinnä tihkua. Olin alunperin—silloin kun vielä kuvittelin vähän parempaa säätä—hahmotellut reitin kohti Saarijärveä jonka varrella oli laavuja. Voisin toki viettää keskiviikon sellaisella. Voisin leiriytyä myös telttaan, mutta kylmän sadepäivän viettäminen kummallakaan ei hirveästi houkutellut.

Ajattelin jo, että patikoisin päivämatkan ja sitten liftaan tai soitan taksin takaisin julkisten reitin varrelle.

Katselin retkikarttaa ja etsiskelin leiripaikkoja kun huomioni vei merkintä Vahvasenkoskella—autiotupa! Tarkistin tietoja netistä, ja kyllä siellä ainakin joku viime vuonna oli käynyt ja ladannut siitä videon jopa nettiin. Eli kyllä se oli oikeasti olemassa!

Plus Vahvasenkoski olisi myös palttiarallaa päivämatkan päässä. Mutta sinne meno edellyttäisi Saarijärven hylkäämistä ja kohteen vaihtoa Karstulaan, sillä suunta olisi selkeästi kohti pohjoista ja poispäin Saarijärveltä. Tuvalla voisin kuitenkin pitää keskiviikon taukopäivän lämpimässä ja kuivassa. (Jos sinne mahtuisi, siis.)

Go north!

19.10. Arpainen-Vahvasenkoski (21.4 km, 5:27)

Aamulla aamuhommat, eväät, kahvit, tuvan siivous ja puiden tekeminen valmiiksi seuraavaksi tuleville.

Tiistain sääennuste oli (suhteellisen) lämmintä ja selkeää. Päivästä tuli todella kaunis! Sinitaivasta, aurinkoa, aamun kirpeyden jälkeen suhteellisen lämmintäkin. Reitti Vahvasenkoskelle seurasi pätkän Arpaisten reittiä (jatkuu kai Soiniin asti?), pitkän pätkän pohjoiseen hyvin merkittyä ja hoidettua leveää polkua jota oli helppo kulkea.

Päivä jatkui kirkkaana ja aurinkoisena, tosin Arpaisten reitiltä poistuttua kuljin lähinnä vain teitä pitkin. Etelä-Pohjanmaa on turpeentuotantoaluetta, eli sekä soita, että turvesoita on paljon. Tämä tekee tällä seudulla patikoinnista hivenen haasteellisempaa, sillä suot, järvet, ja muut maastonmuodot ovat pääosin luode-kaakko akselilla joten itä-länsi-akselilla liikkuminen on hankalampaa, varsinkin maastossa. Tai oikeastaan, mahdotonta, koska turvesuot eivät ole ulkoilualueita. En uskaltanut paljoa luottaa niiden harvojen polkujen kuntoon jotka oli karttaan merkitty joten pitäydyin teillä.

Melko tylsää siis. Metsää, turvesuo, metsää, turvesuo. Etsikää netistä jos haluatte näyttää miltä syksyinen turvesuo näyttää. Märältä ja tyhjältä. Supikoirien teille oksentamat puolukat toivat paikoitellen väriä maisemaan.

Lopulta Vahvasenkoskelle johtava tie. Auto parkkeerattu tien varteen, mutta ketään ei näy. Onko kämpillä ketään?

Kämpän verannalla varusteita, mutta ketään ei paikalla. Pari makuulaveria käytössä. Monta täällä on? Laitoin tulen pesään, ryhdyin lämmittämään vettä. Kuulen järven toiselta puolelta koiran haukkua, joka lopulta alkaa lähenemään. Ovi aukeaa ja — kaksi vanhempaa rouvaa (sanotaan S ja E) ovat koiran kanssa olleet sienestämässä, ja tehneet kämpästä tukikohdan.

Helpotus, kun ei tilaa riitti ongelmitta kaikille. Loppuilta meni kaikilta ruokaa tehdessä, samalla rupatellessa. Tupaa piti lopulta vähän tuulettaa, sillä ylälaverilla oli jo vähän turhankin lämmintä! Lueskelin kunnes lopulta uni voitti.

20.10. Tupapäivä

Aamulla maa oli lumen peitossa. Päivällä ei ollut erityisiä tavoitteita, sääennuste ei ollut kummoinen. Päätimme kolmistaan lämmittää saunan iltapäiväksi.

Puuhuolto on ikuinen ja päättymätön työnsarka. Toisin kuin Arpaisilla, täällä liiteri loisti tyhjyyttään. Liiterin ulkopuolella oli tukkeja, joten ei auttanut muuta tehdä kuin tehdä niistä halkoja. Valitettavasti sahapukki puuttui, ja pokasaha leikkasi kiinni. Haritin sen uudestaan ja homma helpottui.¹ Lämmin kyllä tuli!

Huoltohommien jälkeen tein pienen lenkin tuvan ympäristössä. Ympäristöön oli merkitty useita polkuja. Lähdin Sommankoskelle vievälle polulle, joka … ei nyt oikeastaan ollut muuta kuin metsikköä jossa oli vuosikausia sitten ehkä ollut merkitty reitti, joka nyt näkyi lähinnä pienenä painaumana maastossa. Sommankosken silta oli romahtanut (tupakaverit olivat siitä jo kertoneet), palasin Sompalammen rantaa pitkin takaisin kämpille.

Jaoimme saunavuorot ja minulle tuli ensimmäinen, siispä saunaan. Tuntui todelliselta luksukselta peseytyä! Otin oikein pitkän kaavan mukaan löylyä…

(Arpaisillakin on sauna, mutta sitä en käyttänyt.)

21.10. Arpainen-Karstula (19.0 km, 4:07)

Aamulla sää oli tyyni, ilma hivenen kostea, lumi sulanut. Sääennuste lupasi hivenen vaihtelevaa, mutta sateeseen kääntyvää. Toivoin kevyitä kuuroja.

Ehdin jo lähteä useamman kerran ennenkuin pääsin oikeasti matkaan. Ensin minut huhuiltiin takaisin hakemaan vaellussauvat!

Toisen kerran kuulin metsästä tramp tramp tramp ja Mauno juoksi kuusen takaa näkyviin! Olikohan koira tykästynyt tarjoamiini metwurstinpaloihin niin kovasti että juoksi perään herkkupalojen toivossa? Vaikka Mauno onkin hyvin ystävällinen koira niin silti saatoin hänet takaisin kämpille. Siellä hän pääsi tupaan salvatun oven taakse, ja aloitin matkan kolmannen kerran. 😃

Reilun kilometrin jälkeen takaa kuului taas tramp tramp – Maunohan se siellä hiekkatien päässä juoksi kohti! Rapsutin hetken ja usutin lähtemään takaisin, kuulin etäältä huutelua “maunooooooo!” Yhdet hyvästit eivät riittäneet! Katselin koiran perään varmistaakseni ettei se kääntyisi takaisin, vaan jatkaisi kohti huutelua.

Se siitä! Eteenpäin!

Puolisen kilometriä ja — TRAMP TRAMP TRAMP. Maunohan se taas! Puhalsin pilliin ja hätisetelin koiraa takaisin, hetken hämmennyksen jälkeen se lähti takaisin. Oli varmaan hämmentynyt miksi sitä niin kovasti pillillä pelottelin, mutta se ilmeisesti tepsi sillä en (tuota niin ylen ystävällistä) koiraa enää nähnyt.

Matka jatkui, metsämaisemat vaihtelivat, välillä näkyi korkeammalta pidemmälle, välillä ei muuta kuin seuraavaan mutkaan asti. Parin tunnin päästä alkoi hienoisesti välillä tihuttaa ja maisema verhoutui tihkusumuun. Lopulta noin 11 kilometrin matkan jälkeen taivas aukesi ihan kunnolla.

Olisi pitänyt pukea takki päälle vielä silloin kun sade oli vain tihkua. Nyt oli vähän myöhäistä, sillä villapaita ja yläkropan aluskerrasto oli nyt märkä. Varsinaisesti minulla ei ollut kylmä niin kauan kuin pysyin liikkeellä — villa kun jonkin verran eristää märkänäkin. Pysähtyminen ei vain ollut enää vaihtoehto, sillä niin paljoa minulla ei ollut kuivaa mukana että se olisi paikallaan riittänyt kun pääkerrasto oli kastunut.

Käännyin 58-tielle ja lähdin sen reunaa Karstulan suuntaan. Laskeskelin vauhtia ja sitä milloin bussi lähtisi. Ehtisin ja aikaa jäisi vielä kaupassakin pistäytymiseen. Ei paleltanut, mutta en voi suin surminkaan väittää oloa mukavaksi.

Ähtäriin patikoidessa olin miettinyt kyydin hyväksymistä ja vähän itseäni potkinut henkisesti takamukselle kun silloin olin kieltäytynyt kyydistä kun matkaa oli silloin enää (tuskainen) tunti jäljellä. Mietin itsekseni, että en rupea liftaamaan tai kyytiä soittamaan koska olin ehtimässä perille ajoissa, mutta en myöskään kyydistä kieltäytyisi jos sellaista tarjottaisiin.

Ja vot! Vajaa kuusi kilometriä ennen Karstulan keskustaa ohiajanut auto pysähtyi, kääntyi ympäri ja kaartoi kohdalle. Tottakai kyyti kelpasi! Ja juttuseuraa! Ja sanotaan että herra T:ltä tarinaa kyllä riitti — vauhtia ja vaaratilanteita oli Kanadassa riittänyt! 🤣

Kunnon tovin autossa istuttuamme ja turistuamme kieppasin vielä kauppaan ja torin kahvilaan kupilliselle kuumaa kunnes hyppäsin Kokkolan bussiin. Bussin kaartaessa Kokkolaan olinkin jo kutakuinkin kuivunut. Seuraava juna oli valitettavasti täynnä, mutta jäipähän sitä seuraavaa odotellessa kunnolla aikaa kolmen ruokalajin aterialle ja kylmälle oluelle. Paluumatkan junassa vietin sitten puolittain torkkuen…

	18.-21.10.2021	Yhteensä
Kesto	3 pv	28 pv
Matka	66.7 km	561.2 km

Summa summarum

Tällä etapilla kämpät olivat ehdottomasti kohokohtia. En ollut aiemmin ollut yhdelläkään ja nyt niissä tuli vietettyä jokainen reissun yö (teltta oli siis tarpeeton—toisaalta monesti tarvitset vain niitä varusteita mitkä jätit pois). Ihan varmasti yritän tulevaisuudessa suunnitella reittiä ottamaan niistä paremmin hyödyn irti, ja harkitsen pohjoisempana myös vuokratupia.

Huonoa oli oma ylioptimistinen suhtautuminen säähän. Vaikka lopulta oli hyvä, että sain reissun tehtyä, uskoisin että olisin saanut siitä paljon enemmän irti lykkäämällä retken kevääseen (mieluiten loppukevääseen, Toijalasta lähtiessä oli poluilla vielä pakkaantunutta lunta, which was not very nice). Toisaalta olisin silloin saattanut tietämättömyyttäni jättää kämpät väliin ja olisin jäänyt niistä paitsi — ken tietää?

Tämän vuoden saldo on 311 kilometriä. Ensi vuonna olen miettinyt, että jos Kajaaniin pääsisi. Sinne on melkein-linnuntietä noin 300 kilometriä, maastossa reilusti enemmän. Eli Kajaani on tavoitteena ensi vuonna ehkä saavutettavissa, mutta sinne pääseminen ennen syystalvea vaatii selvästi pidempiä pätkiä ja reilumpaa etenemistä. Suurin haaste tulee olemaan sopivien kolojen löytyminen kalenterista sekä matkat edestakaisin. Mutta … huhtikuun loppuun tai ainakin toukokuun alkuun on yli neljä kuukautta joten ehdin hyvin märehtiä suunnitelmia talven hangilla.