Minulla on mennyt tovi kirjoittaa matkasta Pihtiputaalta eteenpäin—nyt on jo joulukuun loppupuoli, yli neljä kuukautta myöhemmin! Valitettavasti syksy oli varsin työntäyteinen, eikä aikaa tai varsinkaan pimeyden laskeuduttua myöskään ylimääräistä energiaa löytynyt blogin päivittämiseen. No, omaksi ilokseni tätä kuitenkin kirjoittelen, joten viivästyksestä en sinänsä kenellekään vastuullinen ole. Harmi vain, että näin pitkän viiveen jälkeen kaikki detaljit eivät ole enää tuoreessa muistissa joten tekstikin on väistämättä paljon ylimalkaisempi kuin tuoreeltaan kirjoitettuna.

9.8. Pihtipudas–Havukkalampi (28.5 km, 6:10)

Matka ei alkanut ihan parhaissa merkeissä. Lähdin matkaan jo edellisenä iltana, ajatuksena mennä erään epäonnibussiyhtiön kyydissä puolenyön lähdöllä, torkkua bussissa matkalla, ja saapua aikaisin aamulla (aamuviiden jälkeen) Pihtiputaalle.

Siispä, puoliyö, odottelen bussiterminaalissa Kampissa. Vuoroa ei näy. Viivästynyt? Ehkä, ei ihan odottamatonta. Kiirehän minulla ei ole, mitä nyt olisi mukava päästä torkkumaan. Netissä mitään tietoa? Ei oikein. Kestää tovi, toinen, puoli tuntia. Lopulta kaksi vartijaa kertoo, että vuoro on peruttu (kuljettaja puuttuu). Aha.

Parisen tuntia myöhemmin lähtee toisen yhtiön postibussivuoro. Pääsemme kyytiin, liput kelpaavat (ilmeisesti hoitavat sitten kulut yhtiöiden välillä), ja lopulta pääsemme matkaan. Torkun. Sitten Pihtiputaalla, kello lähenee jo kahdeksaa.

Lukuunottamatta bussisekoilun aiheuttamaa stressiä tämä oli minulle ihan sopiva lopputulos. Olin alunperin ajatellut että olisin alkuperäisen aikataulun mukaan pistänyt jonnekin pariksi tunniksi pitkäkseni tirsoille, sillä aioin käydä Pihtiputaalla kaupassa. Nyt ehdin bussista suoraan kauppaan. Hetken aamupalaevästelyn jälkeen sitten matkaan vain¹

Reittini vei Pihtiputaalta pohjoiseen nelostien vartta pitkin jolta pääsisin pois vasta seitsemän kilometrin jälkeen Rönnynkylän kohdalla. Valtatien vartta ei ole koskaan mitään mukava patikoida, nopeudet ovat suuria (80 tai 100 km/h plus ylinopeudet) ja pahimmillaan vieressä on kaide ja molempiin suuntiin on jyräämässä tukkirekka. Tällä kertaa ei mitään pahoja tilanteita sattunut.

Rönnynkylän kohdalta pääsin sitten pienemmälle tielle. Eipä siitä juuri sen kummempaa, metsää, taloja, sitä sun tätä. Autioksi jäänyt kerrostalo, ehkä vanha koulu? Tällä matkalla on tullut nähtyä paljon autioituneita tiloja ja taloja ja mietittyä mitä tarinoita niihin voikaan liittyä.

Pihtiputaalla on Vitikanmäen luontopolku ja siellä kaksi merkittyä laavua. Menin ensin Kylmänkolonlammen laavulle, mutta päädyin jatkamaan matkaa Havukkalammen laavulle. Kylmänkolonlammen laavu oli hyvässä kunnossa, liiterissäkin puuta, mutta lammesta ei saanut vettä (se oli semmoinen joka kasvaa umpeen siten että kasvusto kelluu osittain veden päällä) ja vedestä minulla oli jo puutetta. (Oli paikka vähän varjoinenkin.)

Jos tänne menoa suunnittelet, kannattaa huomata, että näistä kahdesta vain Kylmänkolonlammella on huussi.

Havukkalammella sai hyvin vettä. Minulla oli mukana kasaan taittuva leirisanko jolla oli hyvä nostaa raakavesi.

Ruokatankkauksen jälkeen virittelin sisäteltan laavun sisälle itikoiden takia. Kun bussimatkalla nukkuminen oli ollut vähän niin ja näin niin uni tuli hyvin.

10.8. Havukkalampi–Kydönkangas? (29.7 km, 6:32)

Aamu valkeni vähän edellistä päivää pilvisempänä, mutta sääennuste oli vielä poutainen. Kahvit naamaan, tavarat kasaan ja matkaan.

Havukkalammelta Kiuruvedelle asti matka olisi kaksi päivää 7693-tien vartta. Kun olin miettinyt reittiä Pihtiputaalta, olin päätynyt pohjoiseen reittiin Kiuruveden kautta kahdesta syystä: se tarjoaa mahdollisuuden kulkea vähän kevyemmin (koska voi tankata ruokaa Kiuruvedellä) ja se olisi myös nopeampi. Nopeampi koska paljon enemmän tienvartta ja vähemmän kiemurtelevia metsäteitä. Hyvää ja huonoa—nopeampi, mutta ehkä vähän tylsempi. (Ei ollut tylsempi, tällä kertaa asuttu alue tarjosi vaihtelua ja hyviä peltomaisemia. 7693:n liikenne oli myös maltillista.)

Vesihuolto on aina oma vaivansa. Minulla oli mukana vedensuodatin joten tiesin saavani juomavettä vaikka ojanpohjasta, mutta helpompaa on silti täyttää pullo hanasta. Kartalla näkyi suunnilleen päivämatkan päätteen kohdalla hautausmaa. Omaiset käyvät viemässä kukkia haudoille, joten niiltä löytyy vettä.

Paitsi ei tästä. Poikkeus vahvistaa säännön? Mietin vain mitenköhän omaiset hoitavat hautojaan… kaipa he tietävät tuoda vettä sitten mukanaan. (Saattoi olla piharakennuksessa lukkojen takana.) Jatkoin matkaa ja menin hakemaan vettä seuraavalta vastaan tulleelta talolta, ei sen kummempaa. Ei kukaan Suomessa ole kieltäytynyt tarjoamasta vettä pyydettäessä, ja jos talo on ollut tyhjillään ja pihassa hana, olen olettanut että ei talon väellä ole sitä vastaan jos janoinen matkamies auttaa itseään.

Jatkoin vielä vähän matkaa kunnes vastaan tuli sopiva pelto ja peltotie, poikkesin päätieltä sivuun ja laitoin teltan pystyyn. Päivä oli ollut poutainen, lukuunottamatta juuri sitä hetkeä kun olin jo virittämässä telttaa pystyyn kun taivaasta päätti tulla parin minuutin ripsautus. Taisi tosin olla reissun ainoat sateet…

11.8. Kydönkangas–Kiuruvesi (21.3 km, 4:16)

Tämä päivä ei ollut mitenkään erikoinen. Jatkoin tien vartta, se jatkui vielä jonkin matkaa soratienä, sitten vaihtui asvalttiin. Kartalta näet miten tuossa kohtaa on yli 12 kilometrin (melkein viiva-) suora. Eli tie osoittaa suoraan horisonttiin tunti toisensa jälkeen, mihin mäet tarjoavat pientä vaihtelua.

Kun kauan kauan sitten pohdin mitä haluaisin olla isona, pallottelin myös ajatusta arkkitehdiksi opiskelemisesta. Olen aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista ja rakentamisesta, ja vaikka opinnot veivätkin lopulta muuhun suuntaan, tarkkailen edelleenkin rakennettua ympäristöä vähän “sillä silmällä”. Joten vaikka metsää näillä retkillä riittää, niin löytyy niitä rakennuksiaksin. Maaseudulla on ehkä pienempi rakennustiheys kuin taajamissa, mutta historiallista kerroksellisuutta löytyy paljon jos vain pitää silmänsä auki.

Jotkut näkemäni maatilojen päätalot ja pappilat ovat varmaan jopa 1800-luvun loppupuolelta, jotkut aitat ovat saattaneet olla sieltä myös. 20-luvun rakennuksia on hankalampi ajoittaa, ensinnäkin siksi että niitä on jäljellä melko vähän, toisekseen siksi että modernistinen arkkitehtuuri ja sitä seurannut funktionalismi näyttää meidän silmiimme monesti hyvin … no, modernilta. Modernismi oli toki vuosisadan alussa “radikaali” tyyli, jonka rinnalla klassismi eli vahvasti. Toisaalta monet vuosisadan alun klassismin rakennukset on lyhyellä vilkaisulla helppo ajoittaa virheellisesti 1800-luvulle (kokeile ensin katsoa tätä kuvaa, ja vasta sitten luntata milloin se on oikeasti rakennettu).

Rintamamiestalot ja muut sen ajan tyyppitalot on helppo sijoittaa 40-50-lukujen tienoille. Myöhempien ja monimuotoisempien 50-60-70-lukujen pienrakennusten ajoituksessa pystyn paljolti käyttämään ikkunoiden määrää, sijoittelua ja kokoa melko luotettavaan ajoitukseen. Elementtitalot, 70-luvulta eteenpäin rakennetut tyyppirivitalot, kahi-okt ja keltatiilitalot on melko helppo ajoittaa. Viimeisen vuosikymmenen ajan suosiossa olleet jätti-ikkunalliset valkoiset mammutit tulevat olemaan helppoja myös myöhemmille sukupolville ajoittaa…

Sellaista hupia minulla matkoilla on, katsoa rakennuksia, arvella niiden rakennusvuosikymmentä, ja varsinkin autioituneista tai asumiskäytöstä poistuneille rakennuksille pohtia niiden asukkaiden tarinoita.

Noh, tämä oli siis melko suoraviivainen päivä ja olin hotellilla kahden jälkeen. Kippasin tavarat huoneeseen ja lähdin etsimään ruokaa (päädyin kotipizzaan). Kaupasta evästä ja takaisin hotellille varustehuoltoa tekemään (l. nyrkkipyykki). Hotellissa oli myös ravintola jota kävin illemmalla vielä kurkkaamassa, mutta se näytti lähinnä autiosaarelta joten tyydyin korkkaamaan oluen huoneessani ja katsomaan telkkaria ja selaamaan kännykkää loppuillan. Ainiin, olihan siellä myös saunavuoro.

12.8. Kiuruvesi–Multamäki (31.1 km, 7:30)

Retkikartassa näkyy (ainakin elokuussa näkyi) Hingunniemi-Luupujoki retkeilyreitti, joka alkaisi vähän Kiuruveden jälkeen ja ajattelin kulkea sitä pitkin noin Honkarannan tienoille josta poikkeaisin vähän etelämmäs pikkuteille ja junaradalle.

Mitäs tuosta reitistä voisi sanoa… no, ainakin se on kohtuullisesti merkitty, ainakin siellä missä se vielä on olemassa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

Valitettavasti reitillä ei ilmeisesti ole riittävästi kulkijoita jotta se pysyisi kuljettavana kauttaaltaan. Missä polku yhtyy paikallisten käyttämiin ulkoilureitteihin (ml. koirien ulkoilutus ja ratsastus) niin reitti on ihan hyvin kuljettavissa. Mutta niissä paikoissa joissa sillä ei ole kulkijoita, se on pelkkää ryteikköä, kuten alla olevassa kuvassa.

Reittiä ei myöskään ole taidettu oikein huoltaa sen alunperäisen merkinnän jälkeen. Valitettavasti tämä on aika yleistä—tehdään suurella innolla ja hankerahoituksella ulkoilureitti, jonka ylläpidolle ei varata mitään rahoitusta—tälläisiä reittejä olen nähnyt niinkin suositulla alueella kuten Helvetinjärven kansallispuistossa.

Miten se tällä reitillä näkyy? No, kuten yllä mainittu, osa reitistä on ryteikköä, mikä tietysti joko tarvitsisi kulkijoita (jotta pysyy auki) ja/tai jonkun kulkemaan reitti siimaleikkurilla pari kertaa kesässä. Merkinnät voisi myös uusia, koska paikoitellen eksyin reitiltä koska merkit olivat joko kuluneet pois tai sitten merkityt puut olivat kaatuneet tai kaadettu harvennushakkuissa.

Tai sitten siten, että tiereunan vesakko ja puusto on kaadettu—mutta ei raivattu—siitä missä merkitty reitti kulkee, kuten alla näkyy.

Tai että avohakkuiden jälkeen … tai … no, ymmärrätte varmaan yskän. Jos joku lukija sattuu lukemaan tätä ja harkitsee ko. reitin käyttöä, suosittelen henkisesti varautumaan poikkeamaan 27-tielle heti kun reitti alkaa näyttää “epäilyttävältä”. Voi toki olla että Kiuruvesi kunnostaa reitin tässä välissä…

Olihan tällä reitillä toki hyvätkin puolensa. Se kulkee monessa kohtaa maatilojen läheltä, ja koska täällä on paljon hevostiloja, niin pääsin myös moikkaamaan hevosia laitumellaan.

Honkarannassa näkyy pohjakartassa tulipaikka, ja matkan varrella olleissa opastauluissa se oli merkitty vierasvenesatamaksi josta löytyisi puusee sekä tulipaikka. Näitä ei ole kuitenkaan enää merkitty retkikartta.fi-palvelussa, joten voi olla että ne eivät ole virallisesti enää ylläpidettyjä.

Siellä oli kuitenkin puusee, pukukopit, tulipaikka (ei puuta) ja hiekkaranta. Pysähdyin lounastamaan. Tuuli puhalsi rantaan joka oli siten täynnä roskaa joten kävin pyytämässä lähitalosta vettä. Tuuli oli sen verran voimakasta, että jouduin käyttämään (tyhjää) halkolaatikkoa tuulensuojana kaasukeittimelle 😁

Honkarannan jälkeen poikkesin merkityltä reitiltä, osittain sen takia etten enää hirveästi luottanut sen merkintöihin tai kuljettavuuteen ja päätin oikaista niityn yli kohti eteläisempää 5631-tietä. Hups, se oli pieni virhe, sillä niityillä oli sähköpaimenet joiden yli harppaillessa sain parit tällit jalkoväliin 😖 Nokkosiakin riitti. Parempi valinta olisi ollut joko kiertää 27-tien kautta, tai edes puskea metsän läpi.

Olin kartalta huomannut että Lapinsalmen retkisataman kohtaan oli merkitty laavu jota päätin käydä katsomassa vaikken sinne olisi yöksi jäämässäkään. Pääosin ihan utelaisuuden takia. Aurinko paistoi lämpimästi venesataman rampille, joten pidin siinä pienen tauon, söin suklaata ja lueskelin kirjaa. Laavulla ei ollut huussia tai puuhuoltoa ja se oli vähän pusikkoinenkin, kuten alla olevasta kuvasta näkyy, mutta muuten oli ihan kunnossa ja yöpymiskelpoinen.

Jatkoin itään. Kartalta tiesin että en pääsisi tätä reittiä enää Luupujoen yli muuten kuin junarataa kulkemalla. Kuten aiemminkin olen sanonut, junaradalla ei pidä kulkea ihan vain huvin vuoksi. Välttelen niitä aina kun pystyn, ja silloin kun kuljen rataa pitkin, katson tarkkaa ko. rataosuuden reittiliikenteen ja seuraan aktiivisesti netistä saatavia reaaliaikaisia junien liikennetietoja. (Aiemmasta kerrasta olen tosin huomannut, että junatiedot eivät välttämättä sisällä aina kaikkia junia rataosuudella. Sensijaan rataosuuksien varaustiedot ovat—tai ainakin näin oletan—ajantasalla, vaikka junan sijaintitietoja ei olisikaan saatavilla.)

Yritin löytää Ukonpuron vesipistettä, ja sen läheltä kulkevaa Koljonvirta-Piilammen retkeilyreittiä, mutta … en löytänyt niitä. En osaa sanoa onko tuo reitti metsittynyt, vai enkö vain löytänyt sille. Kartan ja GPS:n mukaan kyllä kuljin sen poikki useamman kerran. Vesipiste jäi löytymättä.

Olin nähnyt käyttämässäni retkikarttasovelluksessa Multamäen laavun, mutta kun olin päivittänyt sen retkikohteet se oli hävinnyt tiedoista. Karttapohjassa se oli (ja on ainakin tätä kirjoittaessa myös) merkitty. Eli oli ollut merkitty LIPAS-kannassa, mutta oli hävinnyt juuri viimeisimmässä päivityksessä? Ainakin historiallisesti monet laavuista ovat olleet ihan käyttökelpoisia, vaikka eivät ole enää virallisesti huollettu ja siten puuttuvat LIPAS-kannasta. Yllä mainuttu Lapinsalmen laavu lienee juuri tälläinen.

Multamäen laavusta ei kuitenkaan netistä löytynyt hirveästi tietoa. Laukaalla on samanniminen laavu, joten suurin osa hakutuloksista oli ihan alunperin jo väärään kohteeseen. Siitä oli kuitenkin ainakin geocaching-sivuilla maininta (joka on sittemmin päivitetty vastaamaan alla kuvattua tilannetta).

Olin huomannut että junaradan ylityksiä oli uusittu. Iso osa niistä oli itse asiassa poistettu käytöstä. Lähestyessä laavua juttelin paikallisen asukkaan kanssa ja kysyin laavusta—hän sanoikin, että se oli poistettu koska laavun viereinen radan ylitys oli suljettu. Laavu oli ilmeisesti siirretty uuteen paikkaan ja sain ohjeet sitä kohti.

No, löysinkö? En tietenkään.

Oman aikani sompailtua ympäriinsä, välillä metsän läpi, välillä heinikon läpi, välillä metsätiellä hyppien, päädyin paikkaan jossa laavu oli ollut. Ei, en tietenkään odottanut että se olisi enää siellä ollutkaan, mutta toivoin että sen jäljiltä olisi jäänyt ehkä vielä jonkin sortin tasainen alue. Ehkä se laavun sijaintipaikka jossain siellä oli, mutta maasto oli niin myllätty etten minä ainakaan mitään laavupaikan jämiä löytänyt.

Olin aivan uupunut, joten puoliksi hoippuen pistin teltan pystyyn ja romahdin sen sisään. Piti hetki saada 100% levyttää ennenkuin jaksoin viritellä edes iltapalaa. Yli 31 kilometriä päivässä oli ehdottomasti oman sietokykyni ylärajoilla.

13.8. Multamäki–Iisalmi (16.0 km, 3:40)

Eilen oli alunperinkin tarkoitus olla pitkä etappi, joskin laavun etsimisen takia siitä tuli vieläkin pidempi kuin olin suunnitellut. Kääntöpuolena tänään matka Iisalmelle olisi siihen verrattuna lyhyt, mikä sopi hyvin, sillä olin selvästi vähän jo väsähtänyt.

Retkikartasta näkyy kyllä että Tanelinkangas-Honkamäki alueella on mm. Silokallion laavu. Minulla ei ollut mitään aikomuksia kulkea muuta kuin suorinta reittiä.

Tai ainakin melkein, poikkesin junaradan ylityksen jälkeen pyöräilyreitille ja jatkoin sitä kartassa näkyvän polun mukaan. Tiesin odottaa että asutuksen lähellä olevat polut ovat yleensä melko hyvin auki, kuten tämäkin oli.

Koljonvirran sillan kohdalla oli kioski josta nappasin limun ja jäätelön ensiavuksi mieltä (ja kroppaa) piristämään. Miten niinkin pienet herkut nostavat mielialaa! (Koljonvirran leirintäalueella oli joku häppeninki mihin virtasi koko ajan ihmisiä. Ei ollut energiaa kiinnostua.)

Aikaa junan lähtöön oli Kajaaniin saapumisen jälkeen useampi tunti, joten suuntasin uimahalliin peseytymään ja vaihtamaan puhtaatpuhtaammat vaatteet. Tuntui että saunassa kului puoli tuntia ennenkuin sain kaiken hien ja lian uutettua itsestäni ulos. Sitten vielä syömään, kauppaan, ja juna-asemalle.

Saattaa olla että torkahdin paluumatkalla junan rauhalliseen heijaamiseen.

Tämä oli toistaiseksi pisin etappi jonka olen tehnyt. Se, että pystyin matkaamaan yli 120 kilometriä viidessä päivässä on mielestäni erinomainen tulos ja ehdottomasti lisää luottamusta omiin kykyihini. Toki, tämä etappi oli suurelta osin melko hyväkuntoisia teitä, mutta oli miten oli, se oli viisi peräkkäistä päivää ilman erillisiä lepopäiviä. Vaikka lopussa olinkin jo vähän tööt, niin pääsin silti Iisalmeen omin jaloin.

	9.-13.8.2022	Yhteensä
Kesto	5 pv	38 pv
Matka	126.6 km	789.5 km