Tämä kirjoitus on toinen osa (ehkä) kolmiosaista kirjoitussarjaa, josta edellisessä kuvasin Kajaani-Hossa vaelluksen ensimmäisen osan. Tässä kirjoituksessa keskityn matkaan Suomussalmelta, jossa lepäsin kaksi päivää, kohti Hossaa.

Vietin kaksi päivää (ma-ti 22.-23.5.) Suomussalmella hotellissa lepäillen. Alunperin olin suunnitellut jatkavani matkaa jo tiistaina, mutta kroppa kertoi tarvitsevansa enemmän kuin yhden päivän lepoa ja tiistaiksi oli ennustettu sateitakin, joten päätin jatkaa vasta keskiviikkona.

Halusin Suomussalmelta leikata Itärajan retkeilyreitin varrelle (sen jota ei enää huolleta), ja nyt edessäni oli puolentoista päivän matka Hietjärven rannalle. Sitä ennen edessä olisi… pelkkää tienvartta. Se oli tuntunut aiemmin sopivalta kompromissilta, mutta enää ajatus siitä ei innostanut—tilasin taksin viemään minut suoraan Hietajärvelle.

Pohdin myöhemmin—toki nyt paremmalla tiedolla siitä millaisia leiri- ja nuotiopaikkoja reitillä oikeasti oli—vaihtoehtoista vähän pohjoisempaa reittiä joka olisi liittynyt retkeilyreitille Matalajärvellä. Se olisi kulkenut pienemmillä (hiekka) teillä ja olisi siten ehkä ollut maisemallisesti vähän antoisampi. Pääosa tietä Hietajärvelle olikin sitten päällystettyä, eli sitä kulkien matka olisi ollut todennäköisesti melko tylsä päälle sekä raskas jaloille. Toisaalta, nyt kun minulla on kokemusta Hietajärvi-Kivijärvi-Matalajärvi välistä, en olisi halunnut jättää sitä kokematta kaikista koetuista vaikeuksista huolimatta.

24.5. Hietajärvi-Kivijärvi (19.6 km, 5:15?)

Otin siis taksin hotellilta 19335-tien ja Hietajärven etelärannalle vievän tien risteykseen (tiet olivat vielä vähän veteliä, ja vaikka taksi olisi vienyt ihan Pitkälahdelle asti, pyysin jättämään ajoissa ettei tarvinnut kantaa huolta autosta akseleitaan myöten hiekkavellissä…) Taksimatkaa kertyi 32 kilometriä pääosin päällystettyjä teitä. Olin ihan tyytyväinen etten lähtenyt tarpomaan asfalttiteitä.

Karttamateriaalissa Itärajan retkeilyreitti on aiemmin merkitty (et siis löydä sitä enää ajantasaisesta LIPAS-kannasta) kulkevan Hietajärven itärantaa pitkin, ja järven pohjoispäätyyn Tontinniemellä olisi laavu. Eteläpäädyssä oli jonkinlainen huoltamaton nuotiopaikka Hietakosken rannassa, mutta ohitin sen ja lähdin kulkemaan järven itäreunaa pohjoiseen.

Tämä oli selvästi jo huoltamaton reitti. Maastosta näki, että siltä oli paikoitellen uusittu pitkospuita, eli näkyvissä oli sekä vanhempia että uudempia lankkuja. Yleiskunto oli ehkä sellainen “rapistuva mutta kuljettavissa”. Paikoitellen polulle oli kasvanut ryteikköä ja reittimerkit olivat vähän niin ja näin, mutta näkymät järvelle sen rantaa seuraavalta polulta olivat kyllä oikein hienot.

Sitten saavuin Tontinniemen huolletulle laavulle. Laavun läheiset polut etelästä lähestyessä olivat jo vähän enemmän kuljettuja. Laavulla on selvästi kävijöitä ja vieraskirjasta löytyi myös kevättalvisen huoltokäynnin merkinnät.

Tontinniemen laavu on kauniilla kangasniemellä, hyvässä kunnossa, liiteri täynnä puuta—hyvä paikka sekä yöpymiseen tai muuten vain pysähtymiseen. Sytytin tulet, paistoin makkaran ja söin pienempiä eväitä, vielä ei ollut lounasaika.

Laavun jälkeen jatkoin pohjoiseen ja nousin itä-länsisuuntaiselle harjulle. Reittimerkinnät ohjasivat länteen, mutta käännyin itään polulle joka oli hyvin kuljetun näköinen. Se veisi raja-alueen tuntumaan josta kääntyisin pohjoiseen. Näkymät harjulta olivat mahtavat ja matkanteko helppoa.

Pysähdyin hetkeksi korjaamaan rinkan kuormausta ja unohdin laittaa GPS-tallennuksen takaisin päälle. Korjasin GPS-tallenteesta myöhemmin kuljetun reitin pituuden tarkaksi puuttuvalta reilun kilometrin matkalta, mutta siihen kulunut aika on epätarkempi arvaus, siksi kysymysmerkki kuljetun ajan kohdalla otsikossa yllä.

Palataanpa hetkeksi mainintaan “Itärajan retkeilyreittiä ei enää huolleta.”

Arvelisin, että tämä reitti on (kokonaisuudessa, ei vain tämän päivän osuudelta), vähän osuudesta riippuen, kulkukelpoinen enää vain 5-15 vuoden ajan. En joutunut itse tekemään ylimääräisiä lenkkejä, mutta parissa jännitin uskaltaisiko rapistuvaa polkusiltaa mennä yli. Vielä uskalsi, mutta voin hyvin uskoa että seuraavan tai parin-kolmen talven ja jäiden lähdön jälkeen kaikista silloista ei ole enää asiaa yli, ei ainakaan veden ollessa korkealla (kuten se nyt sulamisaikaan oli).

Rapistuvat pitkospuut olivat pienempi ongelma kuin rapistuvat polkusillat. Vaikka pitkospuut olivat paikoitelle vajonneet jo suohon ja alkaneet hajoamaan, puoliksi hajonneinakin ne tarjosivat kovan alustan. Kumppareiden kanssa veden peittämät pitkospuut eivät olleet sinänsä ongelma. Toki ne saattoivat olla liukkaita, mutta minulla oli myös vaellussauvat joilla pystyi hyvin varmistamaan tasapainon.

Jos lähdet tälle reitille, varaudu siihen, että osa reitistä on oikeasti veden alla. Uponneet ja mädäntyvät pitkospuut tarjoavat kyllä kovemman pinnan kulkea (kuin itse suo, siis), mutta ellet ole akrobaatti, vaellussauvat tai jotkut muut sivuttaistukea lisäävät kepit ovat 100% tarpeen. Itse onnistuin pysymään kuivana, mutta kaatuminen suonsilmäkkseeseen oli vinoon vääntyneillä ja niljakkailla pitkospuilla pari kertaa kyllä lähellä.

Joka tapauksessa. Harju vei itään kunnes saapui rajavyöhykkeen reunalle, josta se kääntyi pohjoiseen seuraamaan rajavyöhykkeen reunaa. Rajavyöhyke on alue Suomen ja Venäjän rajan tuntumassa jonne ei saa ilman erillistä lupaa mennä. Se ei ole vielä varsinainen raja enkä tällä reissulla kertaakaan nähnyt rajaa (Hoikkajärveltä olisi teoriassa saattanut nähdä järven selän yli rajalle, muuten välissä oli aina metsää). Siis keltaisten merkkien väärälle puolelle ei saisi mennä, mutta maastossa kulkeva polku kyllä koukkasi parissa kohtaa keltanauhalla merkityn puun “väärältä puolelta.”

Rajavyöhykkeen rajalle tullessa tulin etelä-pohjoissuuntaiselle polulle jota lähdin kulkemaan pohjoiseen. Reitti alkoi heti suopätkällä. Aurinko paistoi, tuuli toi suopursun kukinnan tuoksua. Hiljaista. Ihanaa. Täällä tosiaan mieli lepää kun katse vaeltaa suon selän yli.

Paikoitellen reitti varsinkin metsäkohdilla oli ryteikköistä, pajut ja muut pensaat tunkivat polulle. Pitkospuut olivat pääosin sammaleen peitossa. Maassa näkyi heikosti jonkun muun kulkijan jäljet, jotka kulkivat pääosin lahoavien pitkospuiden viereen tallautunutta reittiä. Itsekin kuljin pääosin sitä pitkin. Umpimetsää ei reitti kuitenkaan ollut. Kulkijoita on kuitenkin selvästi sen verran vähän, ettei reitti pysy enää luontaisesti avoimena.

Pysähdyin Hoikkajärven luoteispäädyssä olevalle tulipaikalle. Se oli ehkä, puoliksi huollettu? Puita oli liiterissä, mutta ilmeisesti tätä tulipaikkaa ei enää huolleta. Käyttöä taitaa olla kuitenkin niin vähän etteivät liiteriin joskus kasatut pinot ole juuri kuluneet. Vieraskirjassa edellinen merkintä oli lokakuulta—sitä edeltävä kesäkuulta. Kaksi kirjausta siis kalenterivuoden aikana. (Kaikki tuskin merkitsevät käyntiään, mutta antavat ne silti osviittaa paikan suosiosta—muualla merkinnät olivat enintään kuukauden tai kahden takaa!)

Pysähdyin Hoikkajärvellä lounaaksi, sytytin tulen, keitin vettä nuotiolla (selvisin yhdellä kaasupatruunalla koko reissun), lämmitin ruokaa ja popsin nuotiomakkarat, täytin juomarakon. Tänne olisi voinut tarvittaessa jäädä yöksi, mutta ainakin telttapaikan löytäminen olisi tuottanut työtä. Lisäksi paikkaa ympäröi metsittyvä suo ja järvi, luulen että myöhemmin kesällä täällä on vaivaa sekä hyttysistä että paarmoista.

Hoikkajärveltä reilun kilometrin päästä reitti kääntyy tielle aina Kivijärven nurkalle asti, josta oli enää alle kahden kilometrin matka Kivijärven tulipaikalle. Pätkä oli vaihtelevaa, välillä helppokulkuista kangasmaastoa, välillä metsikköön lahoavia pitkospuita. Ennen Ryvikönniemeä oli osittain veden alainen polkusilta.

Kivijärven tulipaikka oli ihan kunnossa, joskin ajan hampaan jälkiä näkyi myös—liiterin ovi tippunut saranoiltaan, huussin päälle oli kaatunut puu (joskaan ei rikkonut sen kattoa).

Teltalle löytyi hyvä paikka rannan viereltä. Tarkistin sääennusteen. Tulevana aamuna yli pyyhkisi saderintama, mutta loppupäiväksi pitäisi kirkastua. Särkänmajalle olisi lyhyempi pätkä kuin tänään. Lisäksi polut tuntuivat muuttuvan enemmän kuljetuiksi (= helpommiksi) sitä mukaa kuin etenin pohjoista kohti (lähemmäksi Martinselkosta). Huomenissa voisin hyvin odotella sateen ohikulkua ja lähteä myöhemmin liikkeelle.

25.5. Kivijärvi-Särkänmaja (17.5 km, 4:40)

Herätessäni oli vielä kuivaa mutta pilvistä. Sade alkoi aamulla ja jatkui noin puolille päivin. Lueskelin sateen ripsotellessa, keitin vettä, join kaakaota, söin aamupalan ja lounaan yhdistelmää.

Sateen loputtua oli aika pakata ja lähteä pohjoiseen. En ruvennut telttaa kuivattelemaan, sillä seuraava yönä olisin tuvalla ja saisin varusteet kuivattua.

Olin hahmotellut tästä eteenpäin kaksi reittivaihtoehtoa, vähän lyhyemmän Syvänjärven-Haukilammen itäpuolelta ja pidemmän kiertäen lännestä Matalanjärven ohi. Olin kohdannut jo useamman huonokuntoisen polkusillan ja huolestuin Haukilammen pohjoispuolella olevan Haukipuron ylityksestä. Ilmakuvissa katsoen muut itäisellä reitillä olleet purot olivat sen verran pieniä, että niistä saattaisi päästä muutenkin yli, mutta Haukipuro oli aivan liian leveä ylitettäväksi muuten kuin siltaa pitkin. Jos siitä ei pääsisi yli, joutuisin kiertämään yli kolmen kilometrin lenkin takaisin läntisemmän reitin varrelle, melkein kokonaan metsän läpi.

Ilmakuvassa näkyi vaalea viiva sillan kohdalla. Näytti isolta, saattoi olla sellainen josta ajettiin talvella moottorikelkalla yli. Ne olivat aika tukevia. Mutta uskaltaisinko luottaa siihen? Silta on aivan rajavyöhykkeen reunalla, joten yläjuoksulle ei olisi ollut asiaa etsimään varaylityspaikkaa.

En uskaltanut. Läntinen reitti oli pidempi, mutta pitkä pätkä siitä oli tietä pitkin eli vastaavasti nopeamopi.

Jälkiviisaana olisi ehkä voinut kokeilla itäisempää reittiä kuitenkin. Se kulki Syvänjärven ja Haukilammen vierestä ja olisi varmasti tarjonnut hyviä näkymiä. Lisäksi läntisellä reitillä Matalanjärven lasku-uoman yli mennyt polkusilta osoittautui myös osittain romahtaneeksi, sellaiseksi jonka ylimenoa ihan oikeasti jännitin. Riskinottoa oli siis molemmilla reiteillä yhtälailla.

Kiersin siis lopulta lännempää, Lapinlamminvaaran jälkeen käännyin polulle itään ja yhytin raja-aluetta seuraavan polun. Siitä eteenpäin oli monta suon ylitystä vaihtelevankuntoisia pitkospuita pitkin. Suot itsessään olivat vaikuttavan aavoja ja hiljaisia.

Oikealle jäi rajavartijoiden näkötorni, sen jälkeen vielä pari suon ylitystä ja kipusin harjun päälle. Loppumatka Särkänmajan autiotuvalle oli kuivaa maastoa ja selkeää polkua harjun laella.

Särkänmajan autiotuvallakaan ei ollut ketään muita, joten asetuin taloksi. Tuli kamiinaan ja sitten hakemaan vettä.

Huomaan, että osa tupien käyttäjistä ei ole välttämättä koskaan elänyt maaseutu- tai mökkielämää. Vesiastiat jätetään aina alassuin jotta hiiret tai päästäiset eivät tipu ja kuole niihin sisälle. Täälläkin ne olivat pystyssä ilman kantta. Onneksi en löytänyt mitään ikäviä yllätyksiä. (Ja myös: vesiastioita ei käytetä mihinkään muuhun kuin puhtaalle vedelle—ei esimerkiksi hiilihankojen säilytykseen.)

Särkänmaja oli todella kotoisan oloinen. Liiteri ja puusee olivat tip top ja pihassa oli nuotiopaikkakin. Vähän matkan päästä löytyi lähdekaivo jonka vesi oli ihanan kirkasta ja kylmää. Vieraskirjasta löytyi tuttu sukunimi ja kyselin ystävältä perään, ei kuulemma ollut ihan lähisukua mutta tuttu kuitenkin.

Levittelin tavarat kuivamaan, söin evästä, lueskelin ja lopulta illan pimettyä asetuin yöpuulle.

26.5. Särkänmaja-Teerilammit (14.1 km, 3:37)

Särkänmajaa lähestyessä polut olivat muuttuneet enemmän ja enemmän kuljetuiksi. Särkänmajalta seuraava etappini olisi Martinselkosen eräkeskus, ja reitti sinne veisi sekä teitä, että hyvin selkeitä ja avonaisia metsäpolkuja pitkin.

Martinselkosen eräkeskus oli auki. Pysähdyin kahville ja pannarille. Lounas olisi pitänyt varata etukäteen jos sitä olisi halunnut, plus sitä oltiin vasta tekemässä ja olisi ollut valmista vasta myöhemmin—se kun oli ajoitettu retkellä olevien seurueiden aikataulujen mukaan.

Istuin siis hörppimässä kahvia, latasin samalla vähän kännykkää ja vara-akkua. Juttelin keittiön emäntien ja hollantilaisen matkailijan kanssa. Päivämatka olisi jokatapauksessa lyhyt, Teerilammin tuvalle ei ollut enää seitsemääkään kilometriä.

Lisäksi tiesin, että Itärajan retkeilyreitti olisi tästä eteenpäin Hossaan asti huollettu. Kuten aiemmasta tekstistä voi päätellä, aiemmin kohtaamani laavut ja tulipaikat olivat edelleen käyttökelpoisia, vaikkei itse reittejä eli pitkospuita enää ylläpidettäisikään. Martinselkosesta eteenpäin olivat myös reitit huollettu. Eron näki heti maastossa!

Kartalla näkyy monessa kohtaa useampi polku. Se, mikä on viralliseen aineistoon merkitty reitiksi (alla olevassa kuvassa punainen viiva) on näistä kahdesta ylläpidetty. Jos huomaat kulkevasi hapertuneita ja sammaleisia pitkospuita, olet eksynyt vanhalle reitille. Koska maastosta ei ole peitetty vanhoja reittimerkintöjä (eli maalia puissa), saattaa näille harhautua ihan vahingossakin. (Tein niin useamman kerran.)

Paikoitellen menin kyllä vanhaa linjausta ihan tarkoituksella jos se oli merkittävästi lyhyempi (niin tänään kuin myöhemminkin), olihan minulla kumpparit joten pikkaisen suohon uponneet pitkospuut eivät hirveästi haitanneet.

Loppupätkän ennen Teerilammin kämppää kiristin tahtia. Sadetutkassa näkyi sadepilviä ja muutama pisara tipahtikin naamalle. Kuurot kuitenkin lopulta kiersivät reittini.

Teerilammin kämppä on iso, siinä on tilava (kylmä) eteinenkin. Järven vesi oli kirkasta ja sellaisenaan juomakelpoista. Oli vähän myöhäisen lounaan paikka. Sitten normaalit rutiinit, huoltohommia ja iltaa istumaan.

27.5. Teerilammit-Tulijärvi (28.0 km, 7:10)

Seuraavalle parille päivällä tarjolla oli kaksi vaihtoehtoa: tänään Teerilammille ja seuraavana päivänä Hossaan, tai tänään Hämeahon tuvalle, sitten joko pitkä yli 30 kilometrin matka Hossaan tai vielä yksi yöpyminen Syvälammen laavulla. Päättäisin Hämeaholla jatkaako vai ei.

Kuljin Teerilammilta ensin merkittyä reittiä pohjoiseen, sitten se kääntyi länteen ja kulki Löytösuon pohjoispuolelta metsämaastossa. Vähän ennen Taivaljoelle tuloa huomasin polulla mudassa tassunjäljen.

Jäljet veivät samaan suuntaan kuin olin kulkemassa. Glunk! Välillä isomman jäljen vieressä näkyi samanlainen, mutta pienempi. No voi perseen suti, karhuemo poikasineen vaellusreitillä! Jäljet olivat myös tuoreet 😰 Pää pyöri pari kilometriä väkkyrää ympäriinsä ja polulle eteenpäin. Rauhoituin lopulta kun näin paluujälkiä, eli jos karhuemo olisi jossain ollut, olin todennäköisesti jo ohittanut sen.

Päivän saldo: Karhuemon ja -pennun jäljet, mutta ei näköhavaintoa!

Pysähdyin Taivalkosken myllyllä, jossa on pieni laavu. Paikka on varsin idyllinen, myllyn sisällekin pääsee kurkistamaan ja sieltä löytyy plakaati kertomassa myllyn historiasta ja toiminnasta. Ihmettelin sitä, etten nähnyt puita tai puuseetä. Keitin kaasulla vedet, söin lounasta ja pidin pidemmän tauon lepuuttaen jalkoja.

Myöhemmin tajusin, että kartan mukaan Taivalkosken tulipaikka liitereineen oli kosken yli menevän sillan itäpuolella. Mylly laavuineen on sen länsipuolella. Jos olisin tuolloin katsonut karttaa tarkemmin olisin ehkä päässyt nuotiotulillekin.

Myllyltä reitti jatkuu viitisen kilometriä tietä pitkin. Lehtovaaralta olisi voinut poiketa rajavyöhykettä kartassa seuraavalle reitille joka olisi (kartan mukaan) ollut kaksi kilometriä lyhyempi. Se ei kuitenkaan ollut ylläpidetty reitti, joten valitsin vähän pidemmän mutta todennäköisesti helppokulkuisemman reitin.

Kokonaisuutena tämä pätkä oli aika suoraviivainen, metsää, jonkin verran suon ylityksiä. Alussa tieltä metsään poiketessa ohitin hylätyn tilan jonka rakennuksista ei ollut pystyssä enää kuin savupiiput. Lopulta kuitenkin edessä näkyi Hämeahon autiotupa.

Tein tulet lämmittääkseni vähän tupaa, vaikka päivä ei ollut kylmä, oli matkaa kertynyt jo 20 kilometriä ja viisi tuntia jalkojen päällä. Energiatasojen laskiessa tuli jo vähän vilu, ja vaikka ulkona ei ollut kylmä, ei sää ollut enää helteinenkään. Laitoin siis tulet, keitin vettä kuumaa keittoa varten ja muutenkin pidin vähän pidemmän tauon, keräsin voimia ja mietin jatkanko vielä vai jäänkö tänne. Tupa oli pienemmästä päästä, mutta eihän se haitannut kun olin taas yksikseni siellä.

Huomisen sääennuste auttoi jälleen kerran päätöksen teossa. Voimia oli vielä, ja huomenna kylmenisi ja tulisi vettä. Jos jatkaisin tänään, huomenna olisi edessä lyhyempi tosin edelleen arviolta 25 kilometrin matka Hossaan. Jos jäisin, edessä oli joko lyhyt matka seuraavalle tuvalle (vain 8 km) tai yöpyminen laavulla—sadevaelluksen jälkeen. Viimeinen vaihtoehto oli jäädä tänne ja tehdä huomenna yli 30 kilometrin matka Hossaan. Päätin jatkaa Tulilammin autiotuvalle. Korvaan mieluummin tämän päivän kärsimyksellä epätietoisuuden huomisesta.

Hämeaholta Tulijärvelle voisi mainita muutaman seikan. Varpalammelle asti reitti oli ihan perushyvää, koska huollettu, matkalla olleista silloista ei tarvinnut olla huolissaan.

Varpalammen ohittaminen sensijaan…

Ymmärrän että Varpalampi tarjoaa vaeltajalle omat näkymät, mutta eikö tässä kohtaa olisi vaellusreittiä olisi voinut linjata ensin Varpavaaralle vievää tietä pitkin ja sen jälkeen pysyä korkeammassa maastossa? Varpalammen ohi menevä polku on niin matalalla, että routa ja vesi ovat syöneet sen kuoppaiseksi kivikkopoluksi jota oli todella ikävä väsyneenä rämpiä. Varsinkin kun Tulijärven ohittaminen itäpuolelta vie Tulivaaran jyrkkiä rinteitä pitkin jossa polku menee ylös-alas-ylös-alas, paikoitellen vaatien nelivetoa.

Tulijärven itärannan nuotiopaikan jälkeen matkanteko onneksi helpottui. Tulijärven kämpälle tullessa on pitkä puusilta josta näkee tuvalle. Kummasti mieltä piristi kun näki mihin oli menossa.

Kämppä oli tullessa tyhjä. Kaivoin esiin vadin, keitin vettä ja sekoitin itselleni kylpyvedet. En taaskaan viitsinyt mennä uimaan. Sitten ruokaa tekemään… tänään herkuteltaisiin!

Tähän vuodenaikaan polulla oli tullut korvasieniä vastaan. Olin jo Teerilammille mennessäni suunnitellut tekeväni korvasienistä ruokaa, mutta jostain syystä sieniä ei löytynytkään Teerilammin lähistöltä. Nyt olin jo Tulijärveä lähestyessä poiminut vastaan tulleita korvasieniä talteen.

Jos et tätä jo tiedä, korvasienet ovat tappavan myrkyllisiä käsittelemättöminä. Älä koskaan poimi niitä ellet tiedä mitä olet tekemässä! Minulla on niistä jo lapsuusiästä kokemusta, joten putsasin ja pilkoin sienet ja rupesin ryöppäämään niitä tuvan ulkopuolella. Kun olin keittänyt ja huuhdellut ne riittävän monta kertaa, rupesin kastikkeen tekoon. Minulla oli vähän yrttituorejuustoa jäljellä (käytin sitä levitteenä leivälle), sekä kuivattuna poroa, purjosipulia ja kevätsipulia.

Ensin keittelin sieniä kasaan öljyssä, sitten lisäsin vedessä liotetut kuivatarpeet ja tuorejuuston. Suolaa ja pippuria maun mukaan. Sitten kaadoin koko sörsselin (pussi-) perunamuussin viereen lautaselle ja eikun herkuttelemaan! Nam nam nam nam nam 😄💕🧆

Aiemmin viittasinkin jos siihen, että olin kaikissa paitsi yhdessä kämpässä yksin yötä. Kun olin jo evästellyt niin iltamyöhään (noin kello 23 aikaan?) kuulin ääniä polulta. Sieltä tuli kaksi nuorta naista jotka olivat jo vaeltaneet Perangalta Hossan läpi, matkalla etelään kohti Martinselkosta. Kunhan he olivat saaneet itse evästeltyä ja iltapuhteet valmiiksi, juttelimme tovin retkistämme ja siitä mitä reitillä olisi kumpaankin suuntaan vastassa. Itse olin kiinnostunut miten helppokulkuista maasto olisi täältä Hossaan, ja vastaavasti he siitä millaisia paikkoja Hämeaho ja Teerilampi olisivat.

28.5. Tulijärvi-Hossa (24.7 km, 5:51)

Aamulla heräsin vähän muuta väkeä aiemmin, mutta lueskelin tovin ja katselin kännykästä säätä kunnes muutkin heräsivät. Aamupalaa nassuun, rinkan pakkaus ja heitin hyvästit naisväelle, olin meistä kahdesta vaellusretkueesta aikaisemmin liikkeellä. Matka tänään olisi kuitenkin vain hitusen eilistä lyhyempi joten oli hyvä olla ajoissa liikkeellä.

Jos olisin halunnut mennä ehdottoman nopeinta ja suorinta reittiä, olisin voinut leikata tuvalta suoraan länteen metsässä kulkevalle moottorikelkkareitille, siitä metsätielle ja sitten 843-tielle. Olin hahmotellut tämän vaihtoehtoreitin jo etukäteen ja tiesin sen pituudenkin olevan vain 15 kilometriä. Minulla oli kuitenkin koko päivä aikaa, ja vaikka sääennusteessa oli luvassa vettä, tiesin pääseväni seuraavaksi yöksi ainakin leirintäalueelle ja ehkä jopa mökkiin, joten en ollut hirveästi huolissani vaikka päivä menisikin joko osittain tai kokonaan sadekamppeissa. Päätin siksi edetä Hossaan “virallista” vaellusreittiä myöten. Se tosin koukkaa vahvasti ensin itään ennen kuin alkaa kääntyä kohti Hossaa, mistä ero oikoreitin (15 km) ja tämän päivän matkan (25 km) välillä.

Sääennuste ja sadetutka ennakoi sadetta vasta vähän myöhemmin päivälle. Olin huomannut Palonen-järven rannalla olevan Palosen majan. Kyseinen maja ei ole retkeilykäytössä (muistelisin lukeneeni jostain sen olevan rajavartijoiden käytössä), mutta oletin voivani tarvittaessa pitää esimerkiksi piharakennuksessa sadetta lyhyen tauon ja sadevarusteiden pukemisen verran. Pidin siksi melkoista tahtia Palosen majan tienristeykseen asti—melkein 6 km/h keskivauhtia.

Koska Palosen majan risteyksen kohdalla ei vielä tullut vettä, jätin majalla käymisen väliin ja käännyin pohjoiseen. Vastaan tuli vanhaa poroaitaa (tai ainakin niin oletan). Vaellusreitti kulki sen vieressä, oletettavasti seuraten polkua jota on alunperin käytetty aidan huoltoon. Kohtsillään arvelin sateen alkavan ja rupesin vetämään sadevaatteita päälle—juuri ajoissa, sade alkoi käytännössä samalla hetkellä kun sain housut ja takin päälle.

Siinä sitten etenin pikkusateessa, ohitin Syvälammen laavulle kääntyvän polun ja kohta olin jo Naavalammella. Siellä näin risukummun järven länsinurkassa ja kohta ihailinkin talttahampaan taidonnäytettä rantapuustossa. Majavasta näin vain aihetodisteita, en itse eläintä.

Naavalammen jälkeen on hetki ensin helppokulkuista kangasmetsää ja sitten tietä, kunnes käännytään länteen metsään. Maasto on pääosin kuivaa ja helppokulkuista kangasmetsää. Sade ripsotteli ja tehot alkoivat laskea, joten olin tyytyväinen kun lopulta näin Vieremänjärven nuotiopaikan. Sadetta ja tuulta vain oli sen verran, etten aikonut nuotiota sytyttää. Eniten kaipasin tuulensuojaa ja mielessäni elättelin toivoa siitä, että siellä olisi laavu tai keittokatos—aika turha odotus kun sellaista ei ollut paikalle merkitty, mutta ainahan sitä saa toivoa?

Karttaan on merkitty vedenottopaikka (Vieremänjärven hete), mutta sinne ei ainakaan näin korkealla järven pinnalla ollut asiaa. Noukin keitinvedet sitten järvirannasta ja vetäydyin puuvajan sisälle, koska se oli ainoa paikka mikä tarjosi edes jonkinlaista suojaa säältä. Puffivaatteet päälle ja lämpimän ruuan tekoon.

Vaikka lämmin ruoka olikin hyvää, en viitsinyt jäädä hirveän pitkään liiterin suojiin. Tuuli pääsi kuitenkin jonkin verran puhaltamaan sen läpi. Tosin… en ehtinyt kuin kilometrin päähän kun sade taukosi, aurinko alkoi kurkkia pilvenraoista ja ilman lämpötila nousi tuntuvasti. Vedin kuorivaatteet nopeasti pois päältä kun alkoi hikeä pukkaa päälle. Jos sään muutoksen olisin osannut ennakoida, olisin voinut hetken vielä lepäillä liiterissa ja lähteä suoraan parempaan säähän.

Loppumatka Hossan tien varteen oli ensin aika suoraviivaista. Reitti kulkee kuivassa kangasmetsässä, on selvästi paljon käytetty ja helppokulkuinen. Mitä nyt sitten vaellusreitti alkoi kulkemaan tuoreen harvennushakkuumetsän läpi ja muuttui hakkuujätteissä rämpimiseksi. Mielessäni jo päätin hypätä seuraavalle vastaantulevalle tielle välttääkseni lopun hakkuualueen… tietysti se seuraava tie oli juuri se mitä vaellusreitti meni muutenkin.

843-tiellä on matkaa enää puolisentoista kilometriä Camping Hossan Lumon risteykseen. Täälläkin oltiin vasta heräämässä kesäsesonkiin, ja saunallisessa mökissä oli vielä siivous vähän kesken. Jäin sitten syömään jäätelöä hetkeksi 😄

Leirintäaluetta pyörittää suomalais-irlantilainen pariskunta. Kyselin siitä miten pääsisin 5-tien varrelle Perankaan aamubussiin. Tiesin jo, että hossabussi ei kulkisi, mutta en ollut odottanut että Hossan taksisin aloittaisi toimintansa vasta myöhemmin sesonkiaikaan. Leirintäalueen isäntä kuitenkin tarjosi kyytiä huokeaan hintaan, eli teki ns. tarjouksen josta ei kannattanut kieltäytyä. Säästyin peukalokyydiltä. (Aikaa minulla olisi ollut patikoida Perankaan, esimerkiksi ensin Kukkurin autiotuvalle jonne n. 26 km matka, seuraavana aamuna sitten 9 km Perangan risteykseen, eli olisi onnistunut yhdellä lisäpäivällä—mutta olisi ollut sinänsä vähän kelloa-vastaan-vaeltamista, ei kaikkein herkuinta.)

Suurkiitokset leirintäalueen isännälle ja emännälle kaikesta avusta!

Aamulla sitten evästä, kämppä siistiksi ja sovittuun aikaan kyydillä risteykseen. Juteltiin matkalla, olivat nähneet aika paljon maailmaa, asuneet muunmuassa New Yorkissa, mutta lopulta päätyneet Kainuuseen leirintäalueen omistajiksi. Mihin kaikkialle elämä voikaan viedä!

Bussilla Kajaaniin, olisin voinut melkein suoraan hypätä junaan mutta päätin lähteä vasta seuraavalla. Sensijaan suuntasin kauppakeskuksen buffaan syömään (pitkän kaavan mukaan, aikaa oli) ja sen jälkeen hakemaan junaevästä. Kotimatka meni lukiessa, podcasteja ja youtubea seuratessa, sekä aika paljon ihan puoliunessa torkkuen.

	24.-28.5.	Yhteensä
Kesto	5 pv	55 pv
Matka	103.9 km	1136.9 km

Lopuksi

Kaikenkaikkiaan koko matka vei kaksi matkapäivää, kaksi lepopäivää ja yksitoista vaelluspäivää, eli päivän yli kaksi viikkoa (lähdin maanantai-aamulla, palasin tiistaina myöhään illalla). Keskinopeus per vaelluspäivä oli yli 21 km/pv mikä on varsin hyvin ottaen huomioon, että välissä oli yksi hyvin lyhyt päivä (8 km) sekä useampi n. 15 kilometrin päivämatka.

Tällä reissulla ylitin omat odotukseni. En ollut lähtiessä varma siitä, saanko koko vaelluksen toteutettua Kajaanista Hossaan. Jalkahuolto olisi voinut epäonnistua, tai jostain muualta olisi saattanut alkaa krempata (puhumattakaan ihan loukkaantumisen mahdollisuudesta). Sää olisi voinut kääntyä niin karmeaksi, että edessä olisi ollut vain hampaita kiristellen etenemistä.

Vaikka sieltä täältä kivistikin matkalla, mikään ei ollut sellainen vaiva että olisin ollut niiden takia keskeyttämässä. Vaikka välillä väsytti ja palelti, missään vaiheessa en kokenut olleeni varsinaisesti vaarassa sään tai majoitusvalintojen takia.

Varusteet toimivat, mukaan ei tullut juuri mitään ylimääräistä ja melkein kaikki tuli tarpeen. Ruokaa jäi yli päivän-parin tarpeisiin mikä oli näin pitkällä vaelluksella ihan hyvä vara. Ainoa mikä ehkä vähän petti odotukset oli aurinkopaneli (xtorm 21w) ja senkin epäilen johtuneen pääosinana omasta kokemattomuudestani—loppumatkasta onnistuin jo ihan hyvin tiristelemään siitä tarpeellisia lisäprosentteja kännykkään. Oma tiukka tahtini asetti aurinkopanelin käytölle myös omat rajoituksensa, olinhan perillä yleensä auringon ollessa jo matalammalla (alempi teho kuin keskipäivällä, metsä varjostaa jne.). Voi olla, että se tulee parempaan käyttöön avoimemmassa (tunturi) maastossa sekä retkillä joissa ollaan pidempiä aikoja yhdessä paikassa.

Konkreettinen esimerkki omasta mielestäni onnistuneesta varustevalinnasta oli kun menin reissun jälkeen retkitarvikeliikkeeseen ja ajatelin vain “en tarvitse täältä yhtään mitään.” Missään vaiheessa tätä vaellusta ei tullut vastaan tilannetta jossa jotain olisi puuttunut. Jes! 👍🏻👍🏻👍🏻

	16.-28.5.	Yhteensä
Kesto	11 pv	55 pv
Matka	234.4 km	1136.9 km