Aiemmin jo mainitsinkin, että kirjoitan vähän enemmän itse UKK- ja Itärajan retkeilyreittiin keskittyvän kirjoituksen siltä osin kuin mitä niillä kuljin.

Tämä teksti sisältää sekä yleistä kerrontaa sekä UKK-reitistä että Itärajan retkeilyreitistä, että tiiviimmät pätkä-pätkältä kuvaukset maastosta. Jos haluat lukea vain jälkimmäiset, ne löytyvät tästä ja tästä.

UKK-reitti kartalla

Ihan ensimmäiseksi kannattaa ottaa vaari wikipedian kommentista UKK-reitin kunnosta:

“Reitin kunto vaihtelee paikkakuntakohtaisesti. Reitti voi edetä tietä tai hyvää polkua pitkin, tai reitti voi näkyä pelkästään maalimerkintöinä puunrungoissa tai olla vain jälki kartalla.”

UKK-reitti on merkitty Maanmittauslaitoksen karttapohjaan kuten alla olevasta esimerkistä näkyy. Siitä löytyy myös retkikarttaan merkitty reitti mutta sille ei kannata laittaa liian paljon painoa, sillä ko. tiedot tulevat Metsähallitukselta. LIPAS-kannassa kun yleensä eri retkeilyreittien tiedot tuottaa niistä vastaava taho eli yleensä kunta. Nämä tiedot olen havainnut itse yleensä varsin hyvin paikkansa pitäviksi. Siis siten, että jos jokin reitti löytyy kartalta mutta ei LIPAS-kannasta, sen ylläpito on lopetettu ja kääntäen, aineistosta löytyvä reitti on todennäköisesti myös (ainakin jossain määrin) ylläpidetty.

Tämä yleissääntö siis ei päde Metsähallitukselta retkikarttaan tuleviin reitteihin.

Jos otetaan nyt esimerkkinä tuo yllä linkattu pätkä UKK-reittiä Ristijärven kunnan alueella (Metsähallituksen tunniste 44786), niin se on melko hyvässä kunnossa. Saukkovaaralta reitti kulkee aluksi ulkoilureittejä (paljon hiihtomaastoa) ja myöhemmin Ristijärven keskustan ohitettuaan pääosin pikkuteitä pitkin, muutamassa kohdassa vähän vesakoituneemman metsätien kautta mutta pääosin helppokulkuista. Kalliokosken laavua lähestyttäessä metsätyöt olivat osittain hävittäneet reittimerkit, mutta se ei ole mitenkään poikkeuksellinen tilanne.

Mutta tuosta seuraava pätkä pohjoiseen (22955) Hyrynsalmen kunnan puolella onkin sitten ihan toista maata. Sitä ei ainakaan Ristijärvestä Hyrynsalmen keskustaan kulkevalla pätkällä ollut juuri ollenkaan huollettu. Pitkospuut olivat kosteammissa paikoissa sammaltuneet ja melkein kaikkialla lahonneet. Huonolla tuurilla—kuten alla olevassa kuvassa näkyy—ne eivät kestäneet enää painoani.

Siellä missä reitillä oli paikallista liikennettä (olettaisin mökkeilijät) reitti oli vielä helposti kuljettavissa mutta enimmäkseen se oli jo vähän metsittynyttä reittiä jossa kuljettu polku oli enää heikosti näkyvissä. Samoin reittimerkinnät olivat yleensä olemattomat. Yhdessä pätkässä näin tuoreempaa maalia, mutta epäilen sen olleen innokkaan asukkaan ennemmin kuin kunnan tuotoksia. Harvoin maastossa pitkään eksyneenä pysyy, mutta parinkymmenenkin metrin harhauma voi silti merkitä kosteikkoon päätymistä ja periaattessa vältettävissä ollutta tarpeetonta rämpimistä takaisin reitille.

Eli UKK-reitin kuljettavuus vaihtelee hyvin paljon ja toisin kuin yleensä,¹ en sanoisi että kuntoa pystyy ennakoimaan vain retkikartan tietojen perusteella.

Toki kuljin itse UKK-reitillä melko lyhyen pätkän Ristijärveltä Hyrynsalmelle. Vaikka reitti oli Ristijärven kunnan puolella paljon helppokulkuisempi, en ehkä ihan tulkitsisi sitä kahden kunnan ylläpidon eroksi, vaan Ristijärven puolella reitti vain nyt sattui kulkemaan vähemmän umpimetsässä ja enemmän jo olemassaolevilla ja ylläpidetyillä (pikku-)teillä. Hyrynsalmeltahan jatkoin suoraan Suomussalmea kohti ja palasin merkityille reiteille vasta Venäläisahon jälkeen, joten en pysty sanomaan mitään siitä millaisessa kunnossa UKK-reitti on Hyrynsalmelta länteen kohti Puolankaa. Voi olla, että se on suositumpi reitti (sinne oli Hyrynsalmen keskustasta viitoituskin) ja myös paremmassa kunnossa.

UKK-reitti Ristijärveltä Hyrynsalmelle

Mutta lyhyt tiivistys reitistä alkaen Saukkovaaralta Nurkkalan kulmilta (saavuin siihen etelästä 19197-tietä pitkin 89-tieltä) aina Hyrynsalmen keskustaan, kulkien etelästä pohjoiseen:

1. Nurkkala-autiotupa

   Vaihtelevasti polkua ja metsätietä, kulkien paljon hakkuaukeilla mutta hakkuissa merkkipuita jätetty pystyyn hyvin. Polku on melko helppokulkuista, joskin kulkee paikoitellen kosteiden paikkojen halki—kumppareilla ei ollut ongelma, kevyemmillä kengillä joutuisi etsimään kuivempaa kohtaa. Metsäpolkumaisemman osuuden jälkeen reitti yhtyy ylläpidettyyn ulkoilu/lenkki/hiihtopolkuun.

2. Autiotupa-Ansokangas

   Poikkesin Lummeharjun kohdalla länteen kohti leirintäaluetta. Rinne alas kohti leirintäaluetta oli helppokulkuista, alueella selvästi kuljettiin joten polkuja oli paremmin kuin karttaan oli merkitty. Leirintäalueelta on Ristijärven keskustaan kevyen liikenteen väylä. Ristijärven keskustan jälkeen Ansokankaalle kuljin 5-tien vartta.

   Koska menin leirintäalueelle yöpymään, en siis pysty kertomaan mitään Lummeharjun ja Ansokankaan välisestä UKK-osuudesta! (Mutta kartan mukaan se kulkee pääosin Ristijärven ulkoilureittejä ja teitä pitkin, joten uskoisin sen olevan helppokulkuinen.)

3. Ansokangas-Kalliokosken laavu

   Aluksi helppokulkuista metsätietä, lyhyt vesakoituneempi osuus ja sitten tullaan hiekkatielle jota jatketaan Jokikylään asti. Pienijoen sillan jälkeen reitiksi on merkitty pätkä metsäpolkua, mutta siellä oli ollut metsäkone rikkomassa maaston joten suosittelisin seuraamaan radan varren hiekkatietä kunnes asutus loppuu ja on aika palata metsäpolulle. En löytänyt polkua itse ihan heti (hetki meni varvikossa kulkiessa) mutta kun sen löysin, se oli selkeä kulkea Kalliokoskelle ja siellä olevalle laavulle asti.

4. Kalliokosken laavu-Seitenoikean voimalaitos

   Laavulta metsään jossa polku vielä melko selkeä, mutta reittimerkinnät ovat välillä kadoksissa. Siltapuron yli menee teräsrakenteinen polkusilta. Pian tullaan hiekkatielle joka liittyy voimalinjojen vartta kulkevaan isompaan hiekkatiehen. Voimalinjojen kohdalla UKK-reitti on merkitty samansuuntaisesti osittain metsään, mutta luulen muidenkin reittiä kulkevien seuraavan mieluummin hiekkatietä. Halusin nähdä voimalaitoksen, joten hylkäsin UKK-reitin tässä kohtaa hetkeksi.

5. Seitenoikea-Kivipuro

   Voimalaitospadolta ensin vähän pohjoiseen kunnes koukkaus lahdenpohjukasta takaisin koilliseen ja UKK-reitille. Hiekkatietä ohi rannan mökkirivistön. Melkein rantatien päässä polku sivuun, joka melko helppokulkuista (joskin yllä oleva kuva katkenneesta lankkusillasta oli tästä) oletettavasti koska se on mökkiläisten käytössä. Melko helppokulkuista kuitenkin

   Vähän vielä metsää, sitten pätkä hiekkatietä ja takaisin metsään. Tämä oli ehdottomasti ikävin ja tuskaisin pätkä UKK-reitiä Hyrynsalmella. Pitkospuut lahonneet, sammaltuneet, tai molempia. Kuivemmassa kangasmaastossa polkua hädin tuskin erottaa. Sällipuron lankkusilta huonossa kunnossa—jälkikäteen ajatellen otin turhan riskin käyttäessäni sitä, tuntui heikolta jalkojen alla. Ole siis varoitettu. Sällipuron jälkeen pääsee kohta hakkuuaukean reunalle ja metsätielle josta sitten Kivipuron ylittävälle hiekkatielle.

6. Kivipuro-Oravijoki

   UKK-reitti menee tässä kohti Takalahtea ja nousee Oravijoenkankaalle. Tämä oli pitkä vaelluspäivä ja halusin jo minimoida kaikki lenkit ja riskit vaikeakulkuisesta maastosta, joten jatkoin hiekkatietä kohti vähän ennen Reunaa oikealle lähtevälle metsätielle. Se oli metsäkoneella kuljettua, joskin välillä rikkinäistä ja lutakkoista reittiä, mutta selkeä ja avointa kulkea. Sitten UKK-reitille joka kulki melko suoraan, kuin viivoittimella piirrettyä linjaa pitkin (vanha sähkölinja?). Kannattaa olla tarkkana käännöksestä oikealle, koska polku jatkuu suoraan käännöskohdasta vaikka sitä ei olekaan karttaan merkitty! Kuljin itse ohi ja piti palata takaisin etsimään oikeaa kohtaa kääntyä Oravijoelle.

   Oravijoen ylitys on puusiltaa pitkin. Sanoisin sen olevan ihan ookoo kunnossa nyt, mutta jos se happanee vuosien saatossa kannattaa ehkä harkita tässä vieressä kulkevalle junaradalle kapuamista (jyrkkä nousu tosin!) ja Oravijoen ylittämistä ratasiltaa pitkin. Oravijoen “laavuhan” on tuhottu kuten siitä aiemmin kirjoitinkin.

7. Oravijoki-Hyrynsalmi

   Oravijoen jälkeen reitti on ensin harjun päällä erittäin helppokulkuista polkua. Mustasuon jälkeen koukkasin pois UKK-reitiltä ja kiersin Hyrynsalmen keskustaan Emäjoen puolelta. Lännestä mentäessä reitti olisi yhtä lailla päätynyt tien varteen.

Siinäpä tämä pätkä UKK-reitistä! Poikkesin useassa kohtaa reitiltä joko muiden kiinnostusten takia tai helpottaakseni omaa menoani. (Tai no, oikeasti yhytin UKK-reitin hetkeksi lähestyessäni Suomussalmea, ks. alla.)

Hyrynsalmi-Suomussalmi-Hietajärvi

Voit lukea tarkemman kuvauksen matkasta Hyrynsalmelta Suomussalmen kautta Hietajärvelle edellisistä kirjoituksista, mutta tässä silti hyvin lyhyt tiivistys.

Hyrynsalmelta Venäläisahon laavulle kuljin teitä pitkin. Venäläisaholta liityin hetkeksi jälleen UKK-reitille, mutta se a) kulkee maastossa vain lyhyen pätkän, b) Suomussalmi ei ylläpidä UKK-reittiä vaan melkein mutta ei ihan samaa reittiä kulkevaa pyöräilyreittiä ja c) sekin on huonosti merkitty niin suosittelisin poikkeamaan Venäläisaholta Emäjoen varrelle kulkevalle hiekkatielle. Jos haluaa Variskönkään leiripaikalle, sinne ei kannata lähestyä lännestä (polkusilta on jo osittain romahtanut), vaan Varisjoen itäpuolelta. Tästä eteenpäin Suomussalmea lähestyessä reitit ovat suosittuja ulkoilureittejä ja helppokulkuisia..

Ja Suomussalmelta siirryin Hietajärvelle taksilla. Tiet olivat pääosin päällystettyjä, joten niitä pitkin talsiminen olisi ollut vähän tylsää.

Itärajan retkeilyreitti

Karttapohjalta Itärajan retkeilyreitti löytyy merkittynä ihan tavallisena kokoelmana polkuja ja pitkospuita. Toisin kuin UKK-reitti, sitä ei ole siis erikseen karttapohjaan nimetty. Itärajan retkeilyreitti löytyy retkikartasta ihan nimettynä reittinä. Tosin jos seuraat em. linkkiä, huomaat että sitä on pätkä etelässä Malahvianvaaran tienoilla, pieni pätkä Hietajärven kohdilla, ja yhtenäinen pätkä vasta Pirttivaaralta pohjoiseen. Vain näitä osuuksia ylläpidetään! Luontoon.fi-sivustokin varoittelee tästä:

“Huomio Itärajan reitistä kiinnostuneet vaeltajat! Itärajan kesäretkeilyreittiä ylläpidetään enää välillä Hossa - Martinselkosen Eräkeskus. Muilta osin reitti on heikossa kunnossa eikä retkeilyn turvallisuutta voida enää taata.”

Kartta seuraten reitin kyllä pystyy maastosta löytämään, mutta koska sitä ei ole em. pätkien lisäksi merkitty aineistoon, en pysty tietenkään sanomaan miten paljon kuljin oikeasti “aiemmalla virallisella” Itärjaan retkeilyreitillä.

Itärajan retkeilyreitti on siis aiemmin ollut ylläpidetty reitti joka nimensä mukaisesti myötäilee itärajan raja-aluetta, mutta on nykyään vain paikoitellen ylläpidetty. Alkuperäinen reittipolku ei itsessään mihinkään ole tietenkään hävinnyt—kuljinhan siitä—mutta koska a) sitä ei ylläpidetä ja b) kulkijoiden määrä on pieni (olettaisin että se on ollut aiemmin suositumpi) niin se on monin paikoin vesakoitunut, heikosti merkitty, ja pitkospuut ja polkusillat ovat rapistumassa ja jo varsin huonokuntoisia.

Näin kuitenkin jälkiä muista kulkijoista myös ylläpitämättömillä osuuksilla. Paikoin oli vanhojen ja sammaloituneiden pitkospuiden vierelle muodostunut jo uuden polun aihio. Heikko ja vaikeampi kulkea kuin kunnolla tallattu polku, mutta silti parempi kuin liukastella sammaltuneella pitkospuulla.

Ja siellä missä pitkospuut olivat uponneet suohon (vai onko suo noussut niiden ympärillä?), antavat ne silti paremman tuen jalan alla kuin puhdas suonsilmä. Jalka pystyy löytämään nämä paremmin kantavat väylät. Suosittelen tälle osuudelle pitkävartisia kumppareita (minullekin sattui huti-astumisia ja matalammilla varsilla olisin saanut kuivatella suoveden maustamia sukkia!) ja vaellussauvoja lisätukea antamaan.

Suurin riski eivät kuitenkaan ole suot vaan ojien ja jokien ylitykset.

Kuten vaikka yllä oleva polkusilta. Se oli tukevarakenteinen ja hyvässä kunnossa. Mutta entä jos ei olisi ollut? Mitä jos talven lumet ja kevään tulvavedet olisivat nostaneet sen paikoiltaan ja vieneet suojärvelle? Miten olisin päässyt yli? En mitenkään! Tunturipuron yli voi vielä kahlata paljain jaloin kantaen rinkkaa—tässä ojassa olisi todennäköisesti upottava pohja syvemmällä kuin mihin jalat yltäisivät. Puuttuva silta tarkoittaisi automaattisesti kilometrien takapakkia ja vaihtoehtoreitin etsimistä.

UKK-reitti kulki kuitenkin vielä jotenkuten “enemmän asutulla” ja kuivemmalla seudulla, missä poikkeamat puuttuvan sillan takia eivät olisi vielä hirveän pitkiä. Itärajalla tiet olivat harvassa ja suota oli paljon—siitä ei kannata lähteä oikomaan!² On siis täysin mahdollista, että tämän ylläpitämättömän osuuden polkusillat eivät ole enää 5–10 vuoden päästä kulkukelposia, tai ainakaan ei niin varmasti kulkukelpoisia että omani kaltaista kilometrien taittamiseen tähtäävää retkeä kannattaisi niiden varaan suunnitella.

Tosin maastossa olevista puusilloista ja niiden elinkaaresta minä en ole pätevä sanomaan mitään. Reitin historiasta tosin… Kaivelin Internet-arkistoa ja löysin ainakin vuodelta 2015 luontoon.fi-sivut jossa reitistä kirjoitettiin kuin se olisi ollut silloin vielä yhtenäinen ja ylläpidetty. Vuodelta 2019 taas on jo maininta “reittiä ei tulla enää ylläpitämään nykyisessä muodossaan” ja “reitillä on korjattu siltoja”, mikä vihjaisi siihen että viimeiset siltojen korjaukset on tehty alle viisi vuotta sitten. Voi siis olla että yllä oleva silta on viimeisimpiä korjattuja, ja kääntäen, joidenkin siltojen viimeisestä huollosta—kuten alla olevassa kuvassa—saattaa olla paljon enemmän aikaa.

Martinselkosen eräkeskuksen jälkeen reitti Hossaan asti onkin sitten ylläpidettyä ja hyvässä kunnossa. Siellä ei ole enää riskiä jäädä puron väärälle puolelle tai arpoa pitkospuiden kestävyyttä suonylityksessä.

Itärajan retkeilyreitti Hietajärveltä Hossaan

Ja sitten kohta-kohtalta reittikuvaus Hietajärveltä Hossaan.

1. Hietajärvi-rajavyöhyke

   Lähdin Hietajärven eteläpäädystä ja seurasin sen itäreunaa karttaan merkittyä reittiä Tontinniemen laavulle. Reittiä on jonkin verran huollettu, joskaan ei ihan äskettäin, joten se on kuljettavuudeltaan vähän vaihtelevaa. Helpompaa kuin normaalimetsässä kulkeminen, mutta ei yhtä helppoa kuin aktiivisessa käytössä olevalla polulla. Ylitettävät purot ovat pieniä joten lankkusiltojen heikkoudet johtaisivat korkeitaan parinkymmenen metrin sivuaskeleeseen.

   Tontinniemen laavu on huollettu ja käytetty, joten siitä eteenpäin pohjoiseen polku on helppokulkuisempi. Aivan harjua ennen on kosteampi suomaisempi kohta jossa pitkospuut ovat uppoamassa suohon, mutta ovat vielä muuten kunnossa.

   Harjulta käännyin itään. Harjun laella on helppo kulkea, mutta Härklampien jälkeen harju laskeutuu hetkeksi alas ja puron ylittävä polkusilta oli osittain jo romahtanut veden alle. En suosittele vetiseen vuodenaikaan ylitystä ilman kumppareita ja tukikeppejä. Tämän jälkeen reitti nousee taas harjulle ja on helppokulkuista aina rajavyöhykkeelle asti.

2. Rajavyöhyke-Hoikan tulentekopaikka

   Tässä reitti yhtyy varsinaiseen (tai entiseen varsinaiseen) Itärajan retkeilyreittiin, joka seuraa rajavyöhykettä pohjois-eteläsuuntaisesti. Käännyin sille kohti pohjoista.

   Metsäisen pätkän jälkeen saavutaan suolle. Pitkospuut ovat jo paikoitellen jo veden alla mutta kantavat. Reitiltä ei voi kuitenkaan harhautua. Matalapuron silta (ks. kuva yllä) oli melkein veden peittämä, mutta oli tukevarakenteinen ja hyvässä kunnossa. Matka jatkuu vaihtelevasti metsässä ja suolla, välillä polku on vähän ryteikköinen ja varsinkin kosteissa kohdissa vanhat sammaloituneet pitkospuut ovat melkein enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ennen Hoikkajärveä on kaksi hiekkatien ylitystä (Hirvilehdon ja Hoikankankaan väli saattaisi olla nopeampi joskin vähän pidempi koukata itään tietä pitkin). Hoikan tulentekopaikkaa ennen polku on yhtäaikaa vesakoitunutta että vetistä. On mukava päästä Hoikan tulentekopaikalle kuivempaan maastoon.

3. Hoikka-Kivijärvi

   Matkan jatkuessa ylitetään polkusilta—ihan hyvässä kunnossa—jatketaan suon yli, metsään, tien yli, metsään ja hiekkatielle jota sitten jatketaankin Kivijärvelle asti. Tieltä käännyttäessä Kivijärven tulipaikkaa kohti vastaan tulee kyltti jossa varoitellaan, ettei reittiä enää ylläpidetä ja kulkija kulkee omalla vastuullaan.

   Paikallisilla on veneitä Kivijärven länsirannalla joten polku on kuitenkin käytössä ja siten melko selkeä kulkea. Se kulkee vaihtelevasti kuivemmassa kangasmaastossa mutta välillä tippuu alemmas ja kiertelee ja kaartelee veden syömien kuoppien ohi ja välillä niiden ylikin. Pitkospuut ovat pääosin lahonneita. Matkalla on yksi puolittain romahtanut polkusilta—siis osa sillasta on veden alla, mutta varoen kuljettavissa.

   Viitta polun varrella osoittaa lopulta suunann kohti Kivijärven tulipaikalle. Hyviä telttapaikkoja on vähänlaisesti.

4. Kivijärvi-Julmanjärvi

   Kivijärveltä on lyhyt metsäpolku ja pieni suon ylitys hiekkatielle, jota sitten kuljetaankin melkein Rasilammelle josta viitat osoittavat polulle metsään kohti Matalajärveä ja Matalajoen ylitystä. Matalajoelle asti matka on pääosin metsäistä kangasmaastoa jossa polku erottuu jo paremmin kuin aiemmilla metsätaipaleilla (enemmän kulkijoita?).

   Ennen Matalajokea polulta kääntyy reitti Matalajärven tulentekopaikalle, jossa en tosin käynyt. Matalajoen ylittävästä sillasta onkin ylempänä kuva—se on osittain veden alla, kuljettavissa vielä, mutta ehkä pienen varoituksen kera. Sillan jälkeen päästään pitkälle pätkälle suon yli. Samat kommentit pitkospuista suolla pätevät täälläkin—niitä pitkin pystyy kulkemaan, mutta etenemisen tahti vaihtelee suuresti, välillä pitää sipsuttaa melko varovaisesti, välillä (kuivemmissa kohdin) vanhatkin pitkospuut ovat vielä hyvin näkyvillä ja eteneminen on varmempaa.

   Julmanjärveä lähestyessä metsä on taas vähän ylempänä ja kuivempaa ja polkukin erottuu maastosta.

   HUOM! Olisin Kivijärven jälkeen voinut kääntyä suoraan itärajaa kohti ja kulkea Syvänjärven itäpuolelta. Olin kuitenkin sen verran huolissani Hoikanpuron sillan kunnosta, joten päätin tehdä koukkauksen lännempää vähän varmempaa reittiä (pienempi kiertolenkki jos Mustajoen silta olisi osoittautunut ylipääsemättömäksi). Tässä kohtaa poikkesin siis (oletetulta) Itärajan retkeilyreitiltä.

5. Julmanjärvi-Särkänlatvanaho

   Julmajärven jälkeen noustaan kohta hiekkatielle ensin kohti koillista ja sitten pohjoiseen kunnes saavutaan Lapinlammivaaraan josta löytyy viitat kohti Särkänmajaa (7.5 km). Kohta reitti yhtyy taas rajaa seurailevalle polulle. Tästä eteenpäin meno vaihtelee kangasmetsän ja suon välillä, polku on jo hyvin selkeä metsässä ja suo-osuuksilla pitkospuut kantavat. Paikoitellen näyttää siltä, että ne on uusittu aivan ennen reitin ylläpidon lopettamista ja ovat yllättävän hyvässä kunnossa. Paikoitellen pitkospuut ovat veden alla. Eivätkä aina ihan suorassa, kuten Ypyränlampien tienoilla sain kokea—veden alla ollut pitkospuu olikin kallellaan ja astuin liian varmana sen päälle. Suurieleinen lipsahdus, en kastunut, mutta oli hyvä muistutus liiallisen itsevarmuuden vaaroista.

   Ennen Särkänlatvanahoa on sitten viimeiset suon ylitykset ja sen jälkeen on jyrkkä nousu harjulle.

6. Särkänlatvanaho-Särkänmaja

   Harjulle nousun jälkeen matkanteon luonne muuttuu täydellisesti. Kuivaan kangasmetsään on tallautunut selkeä polku jota on helppo kulkea. Maisemat vaihtuvat, mutta ennen Särkänmajalle kääntymistä polulla ei mitään varsinaisia yllätyksiä ole.

   Särkänmajan autiotuvalle käännytään vasemmalle (etelästä saavuttaessa) ja kuljetaan loput alle sata metriä. Tuvalla voi yöpyä, ja sen ympäristössä on hyvin tilaa leiriytyä myös ulos. Lähellä on hyvävetinen kaivo.

7. Särkänmaja-Martinselkonen

   Särkänmaja on suosittu retkikohde, joten reitti siitä pohjoiseen (kohti teitä ja Martinselkosta) on hyvin tallatussa kunnossa. Aluksi reitti menee vielä metsässä, mutta lopulta se yhtyy tiehen jota voikin sitten seurata. Kuljin Karttimojoen laavun ohi—joskin kuulin että se olisi myyty yksityiselle eli ei välttämättä ole enää yleisessä käytössä—jonka jälkeen käännyin metsätielle koilliseen. Karttaan tässä kohtaa on merkitty ainoastaan moottorikelkkaura Honkiahon poikki, mutta se on kovapohjainen ja kuljettavissa jalankin.³

   Martinselkosen eräkeskus onkin sitten hyvä pysähdyspaikka. Monet ilmeisesti aloittavat tai lopettavat retkensä Martinselkoseen, ja saattavat yöpyäkin siellä. Pysähdyin juomaan kahvit ja syömään pannaria. Jos retkesi kuitenkin riippuu siitä, että saat Martinselkosesta jotain palvelua, niin soita ihmeessä etukäteen. Esimerkiksi keittiö valmistaa lounasta tarpeen eli etukäteen tiedettyjen syöjien määrän mukaan—lounasannokset ovat siis korvamerkittyjä! (Ainakin toukokuussa siellä käydessäni, en tiedä miten käytännöt vaihtelevat sesongin kulun mukaan.)

8. Martinselkonen-Teerilampi

   Reitti Martinselkosesta Hossaan on ylläpidetty, eikä minun siis kannata sen kunnosta mainita kuin se, että se on hyvässä kunnossa. Reitillä ilmeisesti on viimeisten vuosien aikana tehty isompaakin remppaa ja pitkospuut olivatkin joko hyvässä kunnossa tai erittäin hyvässä kunnossa vain muutamin poikkeuksin.

   Eräkeskuksesta lähdetään ensin pätkä hiekkatietä, sitten pujahdetaan metsään, kuljetaan vanhan tilaniityn halki ja putkahdetaan hetkeksi takaisin tielle, josta taas kohta kangasmetsään. Reitti laskeutuu kohta polkusillalle, nousee hetkeksi ja laskeutuu taas Hoikkajärvelle ja Hoikanpään tulentekopaikalle. Tulentekopaikka oli minusta vähän alavalla maalla, kosteahkossa paikassa, joten olin ihan tyytyväinen etten ollut suunnitellut sille pysähdystä.

   Hoikkajärven jälkeen polku myötäilee puroa. Tässä sitten varoituksen sana reittimuutoksista. Retkeilyreitin linjausta on paikoin muutettu, todennäköisesti siten, että vähennetään tarvittavia pitkospuita eli huollon tarvetta. Vanhat pitkospuut ja vanhat reittimerkit ovat kuitenkin edelleen paikoillaan! Kannattaa siis olla tarkkana, että seuraa nimenomaan uutta ja ylläpidettyä reittiä jos haluaa nauttia hyväkuntoisista pitkospuista. (Kääntöpuoli on se, että uusi reitti ei välttämättä ole ihan yhtä hyvin vielä tallattu maastoon.) Ja nimenomaan tässä kohtaa, jos erehtyy seurailemaan puroa liian tunnollisesti, päätyy vanhalle, puroa pidemmän matkaa seurailevalle reitille.

   (Itse harhauduin vain parikymmentä metriä ennenkuin huomasin olevani vanhalla reitillä.)

   Tästä eteenpäin on muutama nousu ja lasku ennenkuin Teerilammit alkavat pilkottaa metsänrajasta. Käännös länteen lammen kärjen ohituksen jälkeen ja sitten askel keveneekin pian mäkeä noustassa kohti Teerilammin autiotupaa.

9. Teerilampi-Taivalkoski

   Metsää, suota, pitkospuita, mäkiä. Juoksutuksenaholla on tulipaikka, Löytöjoen ja Haatajanpuron yli meneee hyvät sillat. Mitä odotit?

   Taivalkoskelle on merkitty tulentekopaikka kosken rannalle, mutta itse jotenkin kummasti kuljin huomaamatta sen ohi. Tulentekopaikka on kartan mukaan sillan itäpuolella. Sillan länsipuolella on pieni laavu ja vanha (museoitu?) mylly jonka sisällä voi käytä kurkkaamassa ja lukemassa vähän plakaateista sen historiaa. Luulisin että itäpuolen tulipaikka on parempi taukopaikka kuin länsipuolen laavu, mutta en voi tietää kun näin kuljin onneni ohi.

10. Taivalkoski-Hämeaho

    Taivalkoskelta kuljetaan tietä pitkin Lehtovaaraan. Itärajan retkeilyreitti on tässä kohtaa merkitty kulkemaan tienhaarasta länteen ja poikkeamaan metsään Säkkiahon kohdalla. Kartasta voi kuitenkin bongata vaihtoehtoisen reitin joka kulkisi Lehtovaarasta ensin koilliseen, kääntyisi luoteeseen, kulkisi Lehtolammen pohjoispuolelta ja seuraisi sitten rajavyöhykettä. Se olisi periaatteessa noin neljä kilometriä lyhyempi. Olin kuitenkin päättänyt seurata virallista eli ylläpidettyä reittiä.

    Säkkiahon kohdilta löytyy kyltit reitille. Se on aluksi leveää nurmettunuta tietä joka vie hylätylle tilalle josta on pystyssä enää muutama piippu ja pätkä tiiliseinää. Tästä eteenpäin reitti on sitten metsää, suota, … sitä samaa.

    Hämeahon autiotuvalla voi sitten yöpyä, tai kuten minä tein, pysähtyä hetkeksi lämmittelemään ja evästelemään.

11. Hämeaho-Tulijärvi

    Hämeahon autiotuvalta Varpalammelle on melko suoraviivaista. Metsää, suo, polkusilta, jne. Ennen Varpalampea ylitetään tie, jonka varrella ihan kuin olisi joskus ollut jonkinlainen lepopaikka? Nyt vain lahoavia pöllejä.

    Matka Varpalammin itäpuolta, Varpasuon ohi ja Tulijärveä kiertäen oli sensijaan vaivalloista maastoa. Tämä oli ehdottomasti tähän asti sekä ärsyttävin että kuluttavin pätkä. Ensin kuljetaan Varpalammin rantaa seuraten, niin matalalla, että vesi on syönyt kuoppia koko polun täyteen. Jatkuvasti pitää olla loikkimassa kolojen yli.

    Varpasuon ohitus tarjoaa hetken helpotusta, mitä nyt jos eksyt vanhalle reitille ilman kumppareita, koska sen pitkospuut ovat jo hajoamassa alle. (Itse menin siitä ihan tarkoituksella.) Tässä tiirailin kovasti Varpassuolle sattuisiko sieltä löytymään polku, mutten nähnyt, enkä aikonut lähteä ilman mitään polunlupausta suon yli oikaisemaan. Se olisi tosin säästänyt monta kilometriä matkaa 😢

    Ainiin, mainitsinko että tästä ilmeisesti kuljetaan vähemmän kuin muilla osuuksilla, joten varsinkin polkuihin tehdyt reittimuutokset eivät ole kovin hyvin tallantuneet maastoon? Paikoitellen siniset reittimerkit vievät melkein poluttomaan metsään.

    Lopulta kuitenkin päästään Tulijärven rantaan, jossa polku nousee osan matkaa Tulivaaralle. Hyvin jyrkkää rinnettä pitkin. Sitten alas sama korkeusero. Tässä oli tarvetta mennä ylös nelivedolla ja tulla vastaavasti kivikkoista rinnettä alas askel kerrallaan käsillä tukien.

    Lopulta tullaan Tulijärven itäreunalla olevalle tulentekopaikalle. Onnistuin tässä hukkaamaan polun kokonaan, mutta kun pääsin takaisin sille, loppumatka oli jo helpompaa. Epäilemättä tälle tietä lähellä olevalle tulipaikalle kuljetaan paljon enemmän kuin eteenpäin Hämeahoa kohti.

    Loppumatka ensin tien varrelle, sieltä vähän länteen ja sitten vasemmalle viitasta kohti Tulijärven autiotupaa on edelliseen taisteluun verrattuna lupsakkaa. Aivan lopussa, ennen autiotupa on pitkä polkusilta joka kaartaa lahdenpohjukan ympäri, tarjoten mahtavan näköalan autiotuvalle johon ihan, ihan kohta pääset lepäämään.

12. Tulijärvi-Palonen

    Tulijärven autiotuvalta lähdettäessä ensin tietysti mennään takaisin tienvarteen samaa reittiä kuin tultiin. Tästä eteenpäin reitti vie aina Paloselle asti tietä pitkin, joten siinä ei ole mitään mainitsemisen arvoista.

13. Palonen-Naavalampi

    Paloselta reitti kääntyy metsään ja pian Sulunlammen suomaastoon pitkospuille. Tästä eteenpäin reitti on pääosin nousu-lasku-suo-nousu-lasku-suo toistoa. Paikallista makua saa siitä, että reitti seurailee pääosin vanhoja poroaitoja (ainakin näin oletan).

    Louhilammen länsipäässä kääntyy vasemmalle reitti kohti Syvälammen laavua. Ennen tätä mutkaa oli vähän hankala kohta, jossa vanha reitti meni suoraan ja uusi reitti olisi ilmeisesti kiertänyt vähän kauempaa. Huomasin valinneeni (oletettavasti) työläämmän reitin vasta puron toisella puolella.

    Risteyksestä kuitenkin pohjoiseen, en lähtenyt laavulle. Maasto hyvin samanlaista kuin tähän asti, kunnes saavutaan Naavalammen reunoille. Kuivempaa maastoa, järven toisella puolella näkyy majavan asumus ja rannassa talttahampain järsittyjä puita. Aivan lammen pohjoispäässä polun varrella on puupenkki jolle voi istuutua hetkeksi.

14. Naavalampi-Vieremänjärvi

    Naavalammen pohjoispäässä käännytään länteen, pitkospuilla kosteikon ylitys ja nousu mäkeä ylös kuivempaan kangasmetsään. Sitten tielle, käännös oikealle, Naavajoen ylitys ja sitten käännös vasemmalle metsään. Metsä on pääosin kuivaa, hiekkapohjaista kangasmetsää joten erittäin helppokulkuista aina Vieremänjärvelle asti. Välillä ollaan pystymetsässä, välillä mäntytaimikossa.

    Vierenmänjärvellä tulipaikka, huussi ja liiteri, mutta ei muuta suojaa. Omalla retkellä tässä kohtaa tihutti vettä sivusuunnasta joten vietin lounastauon liiterissä. Karttaan on merkitty hete vedenottopaikaksi, mutta itse katsoin ettei sinne ollut edes kumppareilla asiaa ja otin vedet järvestä.

15. Vierenmänjärvi-Hossa leirintäalue

    Reitti tästä eteenpäin on selkeä kulkea, eksymisen vaaraa ei ole, ainakaan jos osaa yhtään karttaa lukea. Aivan Vieremänjärven tulipaikalta lähtemisen jälkeen on polkusilta, ja järven pohjoispäädyssä pienemmän puron ylitys. Jälkimmäisessä en ole varma meninkö oikeaa reittiä, sillä silta sen yli ei yhtään vastannut sitä tasoa mitä olin nähnyt aiemmin. Tämän jälkeen polku jokatapauksessa nousee ylemmäs hiekkaiseen kangasmaastoon.

    Melkein voisi sanoakin että tästä eteenpäin reitti on erittäin helppokulkuinen, paitsi että noin Niskakankaalta eteenpäin merkityllä reitillä on tehty metsätöitä ja polku on monin paikoin joko metsäkoneen runtelema tai hakkuujätteen alle hautautunut. Jos näyttää siltä, että polkua ei ole raivattu edelleenkään voisi harkita lähtevänsä tuosta paikasta etelään kelkkasiltojen yli tielle. Vähän pidempi matka tosin, mutta voinee säästää kiroilua…

    Jos kuitenkin jatkat tuosta merkittyä reittiä, metsäpolku loppuu Puolivälinlammen jälkeen ja loppumatka onkin sitten ensin hiekkatietä 843-tien varrelle, ja 843-tietä pitkin Hossan leirintäalueelle, tai mihin tahansa sitten haluatkaan tästä jatkaa.

Loppusanat

Tässä siis vähän vähemmän fiilistelyä ja enemmän reittihuomioita sisältävä yhteenveto toukokuussa tekemältäni Kajaani-Hossa-vaellukselta siltä osin kuin se kosketti UKK-reittiä ja Itärajan retkeilyreittiä. Tiesin lähtiessäni Itärajan reitiltä odottaa huonokuntoisempaa infraa, ja siinä suhteessa se paikoin osoittautui jopa paremmaksi kuin ehdin pelätä. Toisaalta UKK-reitti pikemminnkin alitti odotukseni. Molemmat olivat kuitenkin kuljettavissa—sopivalla varustuksella ja ennenkaikkea sopivalla asenteella.