Seuraavan pätkän tein sekä tarkoituksella että olosuhteiden pakosta lyhyempänä. Somerosta pohjoiseen seuraava järkevä kohde on Forssa, mutta sinne ei olisi kolme päivää riittänyt. Somerosta ei pääsisi sunnuntaina käytännössä mitenkään Suomusjärvelle bussilla, Somerosta lähtisi sunnuntaina vähän ennen iltakuutta sopiva yhteys, ja Suomusjärvelle taas pääsi vasta puolenpäivän aikaan.

(Jätin auton Espoon Lommilaan, Turun moottoritien varrelle. Tarkempi paikka oli Lehtimäentiellä, Omnian vieressä, jossa on vain-arkisin kiekkoa kaipaavia parkkipaikkoja, 500 metriä Lommilan liittymän pikavuoropysäkistä. Lähdin lauantaina ja palasin sunnuntaina, sopi täydellisesti.)

19.9.2020: Suomusjärvi-Härksuo (18.7 km, 5:18)

Bussi Lommilasta Suomusjärvelle oli perillä vasta puolenpäivän aikaan. Pistelin vatsaan vielä uuden kebabaterian samassa paikassa kuin missä edellisen etapin päätteeksi. Sitten liikkeelle. Alkupätkä oli hyvin hoidettua tila- ja mökkitietä, kunnes piti tehdä leikkaus pohjoiseen metsän läpi päästäkseni toiselle tielle.

Pysähdyin katselemaan taivaalla lentävää kurkiauraa. Se pyöri pääni päällä, ympyrää, ympyrää… olivat varmaan nousevassa ilmavirtauksessa keräämässä korkeutta ennen matkan jatkumista etelään. Minulla suunta oli pohjoiseen.

Tällä kertaa matkanteko oli helppoa. Sää oli lämmin, aurinko paistoi, ja kun piti poiketa tieltä, niin maasto oli enimmäkseen helppokulkuista kuivaa kangasmetsää.

Paikoitellen vastaan tuli vähän hämmennystä aiheuttaviakin kohteita. Löysin metsästä vanhan rautatietyöläisten mökin. Niitä näkee edelleenkin siellä täällä junaratojen varrella. Mökin vieressä oli junan tavaravaunu. Lähin junarata tosin on yli 30 kilometrin päässä.

Myöhemmin näin tien varrella pienen käsin maalatun viitan jossa luki vain “VR”. Olisikohan rautatietyöläisten yhdistyksen tai vastaavan mökkipaikka?

Tiesin lähestyväni Kiikalan lentokenttää — kenttää josta oli maalailtu Malmin kentän korvaajaa pienlentotoiminnalle. Ei mikään ihme, ettei siitä oikein innostuttu lentäjien piirissä, paikka on aika kirjaimellisesti metsässä. En huomannut edes yhtään konetta ilmassa.

Sensijaan kartasta pistin merkille tekstin “kultalähde” ja jäin sitä pohtimaan… Huomasin tien varressa viitoituksen Hyyppärän luontopolulle ja päätin kiepata Kultalähteen kautta. En yhtään tiennyt millainen lähde oli kyseessä. Ensivaikutelma oli vähän pettymys, kyseessä näytti olevan iso lampi ilman selvää lähdettä josta ottaa tuoretta vettä. Oliko lähde keskellä lampea? Löysin lammen reunasta kohdan jossa vettä pulppusi esiin ja täytin siitä vesipullot.

Olin lähtenyt liikkeelle vasta puoliltapäivin joten taukojen jälkeen minulla ei ollut hirveästi pelivaraa jos halusin telttani pystyttää valoisaan aikaan. Kultalähteestä pohjoiseen oli pitkä pätkä alavampaa maastoa, reittiä reunustivat suot. En halunnut leiriytyä alamaalle, toisaalta tiesin ettei aikaa ollut hirveästi leiripaikan pähkäilemiseen. Katsoin kartasta vähän korkeamman harjanteen.

Lopulta leiri pystyyn, lisää vaatetta päälle, ja lämmintä särvintä valmistamaan. Istuin vähän iltaa, hörpin mukana ollutta yhtä olutta. Pimeä laskeutui, yöllä taivaalla näkyi tähtiä.

20.9.2020: Härksuo-Somero (22.0 km, 5:46)

Rinkka on retki retkeltä mystisesti keventynyt. Tällä kertaa kokeilin jättää kaasukeittimen kotiin ja otin mukaan vain jousiteräksestä valmistetun risukeittimen johon olin vanhasta sammutuspeitteesta askarrellut mukaan vielä palamattoman alustan. Keittelin sillä kyllä onnistuneesti reissun vedet, mutta se osoittautui tähän säähän vähän sopimattomaksi. Kesällä, kuivahkolla säällä, sillä on saanut keitettyä kahviveden kätevästi. Metallisen mukin kanssa se ei paljoa paina. Nyt metsä oli märkä ja veden keittäminen vaati jatkuvaa tulen holhoamista. Lisäksi kylmänä palavat havupuun oksat tuottavat tervaa joka tiivistyy kylmän kattilan pintaan.

Ihan. Kauhea. Sotku. Terva liimautuu ja … no, tervaa ihan kaiken mihin koskee.

Opetus: Risukattila ei ole käytännöllinen märässä metsässä. Kaasukeitin takaisin varustukseen.

Aamulla oli viileätä ja maata peitti sumu. Sumu säilyi vielä hetken liikkeelle lähdön jälkeen, mutta aurinko sulatti sen nopeasti. Säiden viilentyessä saa tottua siihen, että aamulla on melkein kaikki vaatteet päällä, ja niitä pitää useaan kertaan sitten liikkuessa vähentää kun kroppa ja sää lämpenee.

Sain taas vesipullot täytettyä, tällä kertaa ystävällisen entisen sikatilan isännän avustuksella. Matkan varrella on jo nyt tullut vastaan paljon tiloja joista näkee, että varsinainen maanviljely tai eläinten pito on loppunut, mutta tilalla eletään vielä. (Toki vastaan tulee paljon myös ihan hylättyjä, tai jo vuosikymmeniä vain tilan lapsien kesämökkinä pitämiä tiloja). Samalla kuitenkin näkee paljon toimintaa, uusia viljasiiloja, latoja, ja muita tilarakennuksia. Hyvin hoidettuja vanhoja tiloja isoine päärakennuksineen. Vaikka maaseudun autioitumisesta puhutaan, asian kääntöpuoli on tilakokojen kasvaminen, ja näiden tilojen menestyminen. (Enpä tosin usko, että kukaan yrittäjä—maatilan tai liiketoiminnan—ei olisi huolissaan tulevaisuudesta.)

Someroa lähestyessä metsäpätkät vähenivät ja liikuin yhä enemmän peltoja reunustavia teitä pitkin, tai välillä sänkipellon yli oikaisten. Viikonloppu oli lämmin, viikolla ei ollut satanut merkittävästi, hyvä puimasää. Kaikkialla kuului leikkuupuimurien murinaa ja viljakuivureiden ulinaa. Maanviljelijöillä oli kova kiire tienata elantonsa.

Someroa lähestyessä löysin merkityn retkeilyreitin. Sitä pitkin pääsin 52- ja 280-teiden risteykseen. Melko lähellä Someroa, Rekorydönmäki nimisellä paikalla löytyi laavu. Vaikka olin lähtenyt matkaan aamulla yhdeksältä, kello oli jo yli kolme, jalkoja painoi, ja bussi lähtisi vähän ennen iltakuutta—ja seuraava vasta aamulla. Ei uskaltanut hirveästi taukoilla enää tässä vaiheessa. Laavulla kuitenkin pysähdyin hetkeksi lepuuttamaan jalkoja ja -positiivinen yllätys- siellä oli myös hyvävetinen kaivo. Vaikka Someron keskusta kauppoineen oli jo lähellä, en voinut olla hörppimättä tovin kylmää kaivovettä.

Loppumatka oli valtatien vartta ja rakennettua aluetta. Kävin vielä kaupasta hakemassa evästä ja istuin odottamaan bussia kaupungintalon eteen. Kylän raitti oli sunnuntaina hiljainen. Pilvet eivät olletkaan karanneet, vaan palanneet hiljaisen Someron päälle.

Tällä kertaa kyseessä oli vähän lyhyempi, vain kahden päivän etappi. Onnistuin ensimmäisestä vähän lyhyemmästä pätkästä huolimatta pitämään yllä noin kahdenkymmenen kilometrin päivävauhtia. Saa vaan nähdä miten käy tulevaisuudessa, jos sää vaatii varustuksen lisäämistä tai etapit pitenevät…

	19.-20.9.2020	Yhteensä
Kesto	2 pv	8 pv
Matka	40.7 km	157.6 km

P.S. Kuten julkaisupäivästä näkyy, kirjoitin edellisen ja tämän etapin kuvauksen kun olin jo päässyt Forssaan asti. Kirjoitan tätä kuitenkin lähinnä itselleni, joten lieneekö sillä väliä?