Syksy tuli ja kohta on jo talvi. Elokuussa aloitin kirjoittelemaan syksyn suunnitelmista, mutta todellisuus ajoi suunnitelmat kiinni ja ohitti vauhdilla. Samoin tapahtuneen reissun purkaminen tekstiksi on venynyt.

Hahmottelin syyskuun loppuun matkaa Sallatunturilta Tulppiolle, mutta mitä enemmän pyörittelin reittiä mielessäni aloin uskomaan käytössä olevan ajan ehkä—ehkä—riittävän Saariselälle asti. Joten, käytin kaikki konstit ja mahdolliset lomapäivät ja sain yhteensä 17 päivää kalenterista vapaaksi. Matkaa oli kartalta laskien 330 kilometriä, varasin mukaan kaksi lepopäivää ja niidenkin kanssa oletin pääseväni Saariselälle lauantaina päivällä. Eli puskuria erilaisiin viivytyksiin olisi.

Siispä varasin paluulennon Ivalosta sunnuntaiksi 29. syyskuuta ja lipun yöjunaan Helsingistä Kemihaaraan 12. päivälle.

Viimeiset päivät vietin tuskaillen rinkan kuorman kanssa, miettien mistä voisin nipistää turvallisesti grammoja! Ruokaa oli yli kahdeksan kiloa, joten liikkelle lähdin 23 kilon kantamuksen kanssa. (Olin kärsinyt flunssasta, joten lähtö pääsi vähän yllättämään—olin suunnitellut lähettää täydennyspaketin Tulppioon, mutta se jäi pöpperössä tekemättä ja siksi koko reissun ruuat piti pakata jo lähtiessä mukaan.) Ensimmäiset kilot lähtisivät sentään nopeasti kun pakkasin alkumatkalle tuoretta leipää, metukkaa ja hedelmiä.

13.9. Sallatunturi–Aatsinki (22.0 km, 5:24)

Sääennuste oli vaihdellut hurjasti edeltävän viikon aikana, välillä ennuste oli kuivahkoa säätä, välillä päiväkausien taukoamatonta kaatosadetta. Oikeasti, kun bussi kaarsi Sallatunturin Holiday Clubille, taivaalta ripsotti vettä. Vedin sadekamppeet päälle katoksen alla ja lähdin liikkeelle.

Olin suunnitellut jääväni Koutolammen laavulle, mutta jo aikaisessa vaiheessa tajusin tehneeni laskuvirheen—omaksi edukseni tällä kertaa. Reittini alkupiste oli kartassa 3 km liian aikaiseen ja tajusin että laavu, joka oli 18 kilometrin kohdalla olisikin oikeasti vain noin 15 km matkan päässä. Olin alunperin ajatellut, että (odotetussa) sadesäässä 18 km olisi ollut ihan riittävä: varsinkin kun lähtö oli myöhäinen noin yhdentoista aikaan (bussi junalta…), mutta nyt rupesin miettimään…

Sadetta tuli jonkin verran ja Pahanojankurulle päästyäni olin aika märkä. Tupa oli lämmin, siellä oli yksi yöpynyt ja pari päivämatkalaista—mutta jos jäisin edes toviksi, joutuisin vaihtamaan vaatteet ja aikaa kuluisi runsaasti. Veden tulo oli kuitenkin tauonnut, joten päätin eväspatukan mittaisen hengähdyksen jälkeen jatkaa matkaa. Ohitin Pitkälammen uudenkarhean ison laavun (valmistunut viime vuonna, samoin kuin ilmeisesti Pahanojankurun tupa). Matka Pitkälammelle asti oli ollut helppokulkuista, mutta siitä Koutolammelle se muuttui aika risukkoiseksi. Selvästi vähemmin kuljettu pätkä.

Pysähdyin Koutolammelle taas vähän evästelemään, tuuletin ja talkitsin jalkoja, ja pohdin tilannetta. Olin laavulla, siellä oli puita, joki meni vierestä. Toisaalta, sadetutkasta arvioin kuivaa jatkuvan vielä puolisentoista tuntia, riittävästi että ehtisin Aatsinkiin. Tien vieressä olevassa Aatsingin retkikyltissä oli myös laavumerkki. Pohjatietojen mukaan siellä oli keittokatos, ei laavua, mutta kyltti oli aivan uuden uuden uusi (myöhemmin törmäsin matkalla mieheen joka oli asentanut sen juuri tänä kesänä!) joten—ehkä siellä oli uusi laavu?

Joten päätin jatkaa matkaa. Matka Koutolammelta Aatsinkiin oli hiekkatietä, eli nopeakulkuista. Tai olisi ollut, ellei selvästi pari viikkoa sitten sairastettu flunssa yhdistettynä täyteen lastattuun rinkkaan olisi pakottanut pitämään ylämäissä taukoja… (onneksi hengästyminen ei vaivannut tätä ensimmäistä päivää pidemmälle.)

Perille pääsin ennen sateen alkua. Paikalla ei tosin ollut mitään uutta laavua, vaan se keittokatos joka oli karttatiedoissa mainittukin. Laitoin tulet ja vaihdoin kuivat päälle ja rupesin lämmittämään ruokaa, samalla mietin laittaisinko teltan pystyyn. Hetken päästä paikallinen kulki ohi, juttelin tovin ja kysyin katsoisiko kukaan pahaksi sitä jos yöpyisin keittokatoksessa itsessään (se on melko iso). Ei kuulemma olisi ongelma. Illan kuluessa paikalla kävi muitakin, mutta lopulta illan pimetessä lopulta painuin unten maille.

14.9. Aatsinki–Naruskan retkeilymaja (26.8 km, 5:18)

Aamulla satoi, pakkailin rauhassa. Retkikartassa oli reitti merkitty Aatsinkijokilaakson itäpuolelle, mutta siellä ei olisi suojia sateelta—lähempänä puoltapäivää olisi tauko, sitten sadetta ja iltapäivästä pitäisi poutaantua. Kartasta bongasin Kelloselästä kaksi asiaa: vanhan junaradan (kiinnostavaa!), sekä rakennuksen joka näytti ehkä seuraintalolta tai koululta. Ehtisin sinne sateen tauottua.

(Ja olin kuullut että se itäinen tie oli vastikään kunnostettu. Kunnostettu? Se voisi tarkoittaa karkeaa sepeliä? Vanhassa streetview-kuvassa se oli näyttänyt vielä perinteiseltä hiekkatieltä, mutta edes pieni riski viidestä sepelikilometristä painoi myös vaakakupissa. Joten suuntasin läntistä reittiä kohti Kelloselän kylää.)

Lyhyt pätkä, pääosin hiekkatietä ja nopeata kulkea rinkankin kanssa, reilu tunti. Vastassa oli koulu, ilman kylttejä. Katsoin myöhemmin netistä että kyse oli kymmenen vuotta sitten suljetusta kyläkoulusta. Jäin sen kuistille lounaaksi odottamaan saderintaman ohikulkua. Pari tuntia siinä meni.

Pätkä tietä takaisin junaradan kohdalle ja siitä itäänpäin. Kelloselästä matka 965-tielle olisi 82-tietä pitkin ollut asfalttitietä joka seurasi maaston muotoja. Junat sensijaan eivät tykkää jyrkistä rinteistä, joten ratapohja (ei käytössä 1944 jälkeen) on tasaista, kulkien maaston ylle kohotettua ratapenkkaa. Matkalla on yksi rautatiesilta joka oli vielä varsin hyvässä kunnossa (käveltäväksi, ei rataliikenteelle). Ratapenkka on selvästi ollut patikointikäytössä, siinä oli selkeä polku ja jopa jälkiä radalle kasvaneiden vesakoiden leikkuusta. Olen aiemminkin patikoinut hylätyillä radoilla, koen ne aina kiinnostavina historiallisina jälkinä.

Hanhikankaassa pois radalta ja hyppy 965-tielle kohti pohjoista.

Tuon tien varrelle on retkikartassa (ainakin vielä) merkitty UKK-reitti, mutta luontoon.fi-palvelussa on todettu että ko. välin reitti on poistettu käytöstä. Se olisi myös pidempi, mutta ennenkaikkea siinä oli vesistöjen ylityksiä, jotka olisivat haasteellisia.

Joten 965-tietä pohjoiseen. Sitä patikoidessani nostin peukalon kun autoja meni ohi. Olin nimittäin laskeskellut, että jos saisin kyydin Kotalaan—Naruskan tien risteykseen—ehtisin Naruskan retkeilymajalle yöksi. Muussa tapauksessa yöpyisin Kotalassa. Parin kilometrin patikoinnin jälkeen sainkin kyydin, itseasiassa toiselta eränkävijältä, Rovaniemeltä Kemihaaraan matkalla olleelta naiselta (ja koiralta!). Olivat menossa viikoksi patikoimaan Kemihaarasta pohjoiseen.

Naruskan tiellä aurinkokin jo vähän pilkotti. Yritin pitää vauhtia yllä, sillä matkaa olisi kuitenkin kolmisen tuntia ja aurinkokin alkaisi laskemaan ennen perille pääsyä. Naruskanniemellä on kartassa leirintäalue, mutta (kuten odotinkin) se oli jo kiinni—puomit portin edessä. Paikka näytti nätiltä, joen varressa, niemenkärjessä.

Lopulta oli suuri helpotus kääntyä Naruskan retkeilymajalle. Se toimii vanhassa kansakoulussa. Vieraita ei tälle illalle ollut paljoa—minä yksin makuusalissa (olin toki soittanut ja tarkistanut että tilaa oli), ulkona yksi matkailuauto. Seuraavalla viikolla olisi tosin täyttä kun sinne tulisi koululaisryhmä! Heitin varusteet kuivamaan pannuhuoneen lämpöön, iltapalan jälkeen vielä saunaan ja sitten ah petiin lakanoiden väliin nukkumaan.

15.9. Naruskan retkeilymaja–Halti kota (20.7 km, 4:38)

Perjantaina satoi, lauantaina onnistuin puikkelehtimaan sadealueiden välistä kuivana, tänään kastuisin taas. En ihan aamusta vielä, tosin. Täksi päiväksi suunnittelin vähän kevyempää matkaa, menisin Karhutunturin juurelle, tunturia ylös ja alas ilman rinkkaa. Sitten Halti-kodalle yöksi, oletettavasti telttaan (kota ei ollut enää huollon piirissä).

Ja silleenhän se meni. Matkalla ylös tapasin yhteensä neljä ihmistä matkalla alas. Pääsin huipulle ja ehdin ihailla tuulisia maisemia muutaman minuutin (grrrrh) ennenkuin harmaat pilvet peittivät maiseman. Alas päin rullatessa pysähdyin Karhutunturin kodalla pitämään sadetta ja lämmittelemään ennenkuin jatkoin, noukin rinkan ja jatkoin matkaa. Koko loppumatkan kuitenkin tihutti.

Kohdassa jossa UKK-reitti Karhutunturilta Halti-kodalle kääntyy Kuopsiaavan kohdalla ensin pohjoiseen ja sittä itään kannattaa muiden kulkijoiden huomata pari asiaa: Saukkosuunvaaran itäpuolella on tehty hakkuita, joten siinä ei kannata poiketa metsään reittimerkkien perään vaan seurata vain metsätietä. Toisekseen, reitti vie suon yli jonka pitkospuut ovat melkein kokonaan hävinneet. (Ei ongelma kumppareilla, mutta…) Eli sensijaan että kääntyy pohjoiseen, veikkaan että kannattaa jatkaa suoraan itään (tienvarressa on kyltti matkailumökeille) ja kiertää kodalle kosteikon ja joen välistä kannasta. Kotaa lähestyessäni maastossa oleva pohjois-eteläinen polku näytti hyvin kuljetulta, joten oletan että se jatkui ja olisi ollut kuljettavissa etelästä kodalle.

Kota—kuten tiesin jo Naruskan retkeilymajan emännältä kysyttyäni—ei ollut enää priimakunnossa. Huuva puuttui joten sade pääsi suoraan nuotiopaikalle, joka sekin oli vain suoraan maassa. Huomasin myös kodan penkeillä kosteita länttejä, joten seinätkin vuotavat. Liiterissä oli muutamia lahoja rankoja joista sain viriteltyä jonkinlaisen tulen, lähinnä tunnelmaa luomaan. Kuivat päälle ja ruokailu. Otin hömpsyt viskiä taskumatista. Pystytin teltan ja vetäydyin sinne melko aikaisin. Sade ropisi telttaan ja vaivutti uneen…

16.9. Halti kota–Naruskan tammi (28.1 km, 6:58)

Tämä oli yhtä aikaa nätti, että jossain määrin ärsyttävä pätkä. Sää oli kuitenkin hyvä, aurinkokin paistoi. Sateet olivat väistyneet, toistaiseksi.

Niin, matka Halti-kodalta Suoltijoelle oli varsin nätti, pääosin kuivaa kangasmaastoa, mutta aina välillä se laski kosteikkoihin purojen ylityksiin. Vaikka tämä on merkitty ulkoilureitiksi—ja maastossa on merkkejä—polkusillat ovat joko huonossa kunnossa tai puuttuvat kokonaan. Suurin osa oli sellaisia joista pääsisi yli ilman lankkua jotenkuten, mutta ainakin yhdessä paikassa kevättulvien pois viemä lankku (ainoa!) olisi tarkoittanut pidempää kiertolenkkiä (en vaellussauvoilla löytänyt kovaa pohjaa mudan alta). Eli vähän semmoinen “ihan kiva reitti, mutta ehkä ei kannattaisi merkitä sitä vaellusreitiksi jos kriittisiä polkusiltoja ei ylläpidetä”.

Suolttijoen tienoilla vastaan tuli ensimmäinen puhelinverkon aukkopaikka (lisää tulisi). Joen ja tien ylityksen jälkeen alkoi kuivempi kangasmetsä, jossa reitti oli merkitty, mutta polku itseasiassa katoili maastoon. Ei ehkä ihan niin paljon kuljettu? Oli petollista kulkea “polkua” joka saattoi loppua yht’äkkiä ja tajuta että ei nähnytkään enää missään reittimerkkiä. Välillä sai edetä siksakkia kunnes bongasin reittimerkin uudestaan. Saa siis olla tarkkana.

Pystökosken kohdalla on kota (löytyy karttapohjasta, ei tosin enää retkikartan tiedoista). Huoltamaton, huonossa kunnossa, mutta kyllä siinä sadetta pitäisi hädän tullen. Tyydyin syömään lounasta pihalla. Näin retken ensimmäiset kuukkelit jotka uteliaina pyrähtelivät läheisillä oksilla.

Siitä eteenpäin… joen vartta, välillä helpompaa, välillä vähemmän. Pääosin kuivaa kangasmetsää. Sää oli hyvä, suorastaan lämmin.

Yksi huomio, Ylimmäistä Suoltijokea lähestyessä vastaan tuli kyltti “läpikulku kielletty, silta poikki”, mikä oli vähän hassua koska UKK-reitti on kuitenkin merkitty menevän siitä. Eikä silta ollut poikki, sitä oli ajettu autollakin… vähän passiivisaggressiivinen kyltti varsinkin kun siitä ei ole muita reittejä ylittää tuota joen sivuhaaraa.

Naruskajoen varrella olisi ollut ns. ministerikota. Sitä ei ole merkitty enää reittikarttaan ja karttapohjassakin se on enää “kylmä rakennus”, ei edes tekstiä selitteenä. Olin ajatellut alunperin mennä sinne (telttaan), mutta matkanteko oli ollut helppoa ja sää hyvä, joten päätin jatkaa Naruskan tammelle asti. Suoltioivanpalokankaalle on merkitty pitkä pätkä samansuuntaisesti rinnakkain moottorikelkka- ja vaellusreitti. Päätin vaihtaa UKK-reitiltä tuolle moottorikelkkareitille koska se näytti varsin kovapohjaiselta. Hyvä valinta, sillä ko. reitti vain selkeni ja muuttui tovin päästä varsin kuljetuksi mönkkäritieksi.

Sitä oli nopea kulkea. Pari pätkää oli vetisempiä (soisempia), mutta kokonaisuutena varmasti nopeampi kuin retkireitti. Matkalla moikkasin kanalintuja metsästämään tullutta isompaa porukkaa (lämmitetty joukkueteltta sekä saunateltta! olivat hyvin varustautuneet), toistaseksi ilman saalista. Itse olin matkalla säpsäyttänyt jo kymmeniä riekkoja ja metsoja lentoon 😆

Naruskan tammi on siis keittokatos, huollettu, hyvällä liiterillä. Tulet katokseen, sitten teltta pystyyn lähelle. Siinä oli paljon tilaa, joskin tovi meni etsiessä vähiten kivistä paikkaa isolta “parkkialueelta.” Vähän matkan päässä mies koirineen pystytti kaminaatelttaa, oli myös lintujahdissa. Sitten tavarat telttaan, vettä joesta ja itse perään. Keittelin vielä nuudelit tukevaksi iltapalaksi, olihan päivämatka ollut pitkä.

17.9. Naruskan tammi–Vaarinkehuma (14.1 km, 3:20)

Tämä olisi lyhyt päivä. Vaarinkehuma on varaustupa, eli sieltä voi ostaa itselleen petipaikan jaetusta tuvasta. Varauskalenteri näytti tyhjää kun olin edellisenä iltana tehnyt varauksen kahdelle yölle. Edellisenä iltana keittökatoksen kautta ohi kulkenut kokenut Lapinmatkaaja mainitsikin, etteivät ihmiset jostain syystä löydä Vaarinkehumalle. Vähän kumma juttu, varsinkin kun lähellä oleva Tahvontupa näytti täyteen varatulta!

Varsinkin kun matka Vaarinkehuman tuvalle on helppo: tieltä sinne on vain noin 11 kilometriä ja koko matka on helppokulkuista mönkkäripolkua (huoltoreitti).

Olin tuvalla aikaisin, yhden jälkeen. Siellä ei tosiaan ollut ketään muuta. Tupakirjassa oli merkintöjä paria päivää aiemmin, eli kyllä sinne sentään jotkut ovat löytäneet. Myöhemmin ohitse meni yksi vaeltaja koiransa kanssa, mutta muuten olin nämä kaksi päivää tuvalla yksin.

Varaustupa on iso! 10 petipaikkaa. Kuivaushuone! Teltta ja kumpparit lopulta kunnolla kuiviksi.

Siellä on myös sähkövalaistus! Ja seinässä pistorasiat, tosin vain pienjännitteellä. (Jos olet tulossa tänne tuvalle, ota mukaan auton tupakansytyttimeen sopiva kännykkälaturi—tuvan seinältä roikkuu jatkoroikka johon sellaisen voi tökätä.)

Ja sauna! Iso, valoisa ja siisti. Olin senkin varannut, lämmitin illaksi.

Otin rauhallisesti. Rauha oli suurta, sillä kännykkä ei toiminut. Paitsi jos vähän kiipesi ylärinteeseen. Saunan kuistilta toimi myös pätkittäin, sen verran että sain perheelle kerrottua olevani kunnossa (pari viestiä söi 8% akkua, joten puhelin joutui selvästi venymään äärimmilleen).

Saunoin huolella, tauot istuin kuistilla maistellen hyvää viskiä. Pulahdin purossakin. (Pyykkäsin samalla.) Lihakset kiittivät lämmöstä, olin raukea.

18.9. Lepopäivä

Tämä päivä meni puhdetöissä. Hakkasin puita—liiterissä oli valmiita halkoja, mutta sain luppopäivänä ajanvietettä ja nautintoa klapien halkomisesta. Järjestelin tulevien päivien ruoat valmiiksi, pakkasin kuivatut varusteet. Lueskelin, tein sudokuja. Katsoin etukäteen lataamiani elokuvia, kuuntelin podcasteja ja musiikkia. Torkuin. Tomutin matot, siivosin valmiiksi huomista varten.

Enkä nähnyt ristin sielua.

19.9. Vaarinkehuma–Murhahaara (36.1 km, 9:27)

Alkuperäinen ajatus oli kiertää Tuntsan keittokatoksen kautta, mutta päätin “oikaista” Pirunkirkon kautta Murhahaaraan. Tai ainakin yrittää. Lähdin aikaisin liikkeelle koska päivä tulisi olemaan hyvin pitkä, 36 kilometriä.

Alkumatka Vaarinkehumasta Sorsatunturin kodalle oli vähän vetisempää maastoa, mutta kodan jälkeen reitti muuttui kuljetummaksi (noh, ks. yllä huomio Tahvontuvan suosiosta…). En lähtenyt Sorsatunturia huiputtamaan, mutta Vaarinkehuma olisi kyllä hyvä perusleiri päiväretkelle sinne.

Ja Jäkälätunturit! Ihan ensimmäiset oikeat kunnon aavalakiset tunturit koko Suomen läpivaelluksellani! (Karhutunturilla puurajan ylinen osuus oli varsin pieni.) Ja tuuli tuiversi—luonto kertoi kuka täällä on kuningas! Tunsin sisältä kumpuavaa iloa siitä että olin juuri täällä juuri nyt!

Ah. 💕

Jäkälätunturit itse ovat helppoja kulkea puurajan yläpuolella. Polkukin on varsin kuljettu, mitä nyt ihan tunturin laella se katoaa paljakkaan (mutta se on niin helppokulkuista ettei polku edes ole tarpeen).

Sitten alaspäin, puiden sekaan, Tahvontuvan risteyksen ohi (en poikennut) ja … äh, ihan koko retken raskain nousu. Samaa luokkaa kuin Palotuntureille nousu kesäkuussa 🤬 Ei onneksi ihan yhtä pitkä, ja sen jälkeen helpotti. Kuskoivalle vievän risteyksen ohi, kohti Pirunkirkkoa. Kartassa oli lähteen merkki ennen risteystä, ajattelin pitää siinä lounastauon, mutta lähde oli kuiva. Pidin lounastauon lopulta vasta Pirunkirkon kivikoissa.

22 kilometriä takana, edessä vielä 14. Mietin jaksaisinko Murhahaaralle asti. Tupa houkutteli, mutta matkalla voisi lyödä tarvittaessa teltan pystyyn—sopivia paikkoja purojen lähellä olisi kyllä runsaasti.

Toivoin että tuvalla olisi tilaa. Jotkut nukkuvat tuvillakin mieluummin ulkona teltassa, minä en. Arvostan tilaa liikkua, lämpöä ja mahdollisuutta saada varusteet kuivaksi seuraavaa päivää varten. Laskeskelen, milloin aurinko laskee ja hämärä alkaa. Ehdin kuitenkin tuvalle vielä valoisaan aikaan ja kas, eihän siellä ole ketään.

Väkeä on kyllä ollut, kuten tupakirjasta näkyi. (Tupa on itseasiassa vielä vähän lämminkin.) Joten, vettä joesta ja tulet kamiinaan. Tovin päästä kuulen polulta ääniä ja tervehdin kolmea naista, jotka ovat tulossa Härkätunturin suunnalta. Olivat kuulemma olleet tällä tuvalla pari päivää aiemmin, mutta silloin väkeä oli ollut paljonkin (mm. partiolaisryhmä!). Härkätunturin tupakin kuulemma oli ollut melkein täynnä! Heillä oli auto Tuntsan tien varressa, pitivät täällä evästauon ja päättivät jatkaa autolle pimenevää iltaa vasten. Onneksi matka sinne ei olisi enää ihan mahdoton.

Laskevat aurinko heitti valonsäteitä—lopulta, sillä vaikka koko päivän pohjoistaivaalla oli näkynyt pilvireuna ja sinitaivasta, oli oman pään päällä sitkeästi pysynyt harmaa pilvimatto. Ja nyt se päätti vasta illalla antaa periksi.

Turvallisen matkan toivotukset ja jäin yksin tupaan, pimenevään iltaan.

(Hmmm. Olin siis kolmen päivän aikana nähnyt yhteensä neljä muuta ihmistä.)

Eilinen lepopäivä oli selvästi tehnyt hyvää. En missään vaiheesa tuntenut olevani fyysisesti “loppu”, enemmänkin päivällä oli koeteltu psyykettä “eikö jo voisi päästä perille” tyylisellä tuskailulla.

Niin, tämä oli seitsemäs päivä matkalla. Viikko kulunut ja olin matkallisesti jo yli puolenvälin. Aikaa oli yhdeksän päivää jäljellä. Aloin jo uskoa pääseväni Saariselälle, ainakin jos säät eivät muuttuisi vieläkin huonommaksi (toistaiseksi kolme sadepäivää seitsemästä… mutta olin sadepäivinäkin edennyt.).

20.9. Murhahaara–Tulppio (26.7 km, 6:49)

Päivä oli lämmin, kuljin t-paidassa. Reitti oli melko suoraviivainen, ei sitä että se olisi ollut tasainen (useampi vaaran ylitys). Matkalta sain sen verran kenttää että pystyin soittamaan Tulppion mökkikylään ja varmistamaan että siellä oli tilaa. Mukavaa, pääsisin ihan sähköjen äärelle. Minulla oli varsinainen monsteri-powerbank mukana joka riittää kymmeniseen päivään normaalikäytöllä, muttei siis ihan koko matkalle ilman välilatausta.

Ohitin Värriötunturit—eilinen porukka oli käynyt siellä patikoimassa pari päivää, varmasti hienot maisemat! Ainakin mitä niitä matkalta näin ja kartasta katsoin. Matka Härkätunturin tuvalle oli Ansun Härkätunturin kivikkoja lukuun ottamatta helppokulkuinen. Autiotuvalla pidin ruokatauon, kurkkasin saunaan ja täydensin vesivarastot viereisestä lähteestä (kylttinä “kaivo”). Ketään ei näkynyt, tupakirjasta näin kyllä että väkeä oli ollut runsaasti aivan taannoin.

Turjalaisilla vastaan tuli kaksi eläkeläisrouvaa jotka olivat matkalla Härkätunturin varustuvalle useammaksi yöksi. Olivat olleet Saijanojan latvan tulipaikalla yötä, tulleet sinne Tulppiosta. Pohdiskelin miten erilaisia ihmisiä vastaan tuleekaan, kaikilla kuitenkin jokin yhteinen kaipuu tiettömille erämaille.

Turjalaisten jälkeen reitti laskeutuu, alueella on nuorta männikköä jonka halki polku poikkelehtii kunnes laskeutuu Saijanojan latvan “tulipaikalle”. Ei siellä oikeasti juuri mitään muuta ole kuin sellaisen jäännökset. Maastokin näytti aika epätasaiselta, en oikein tiedä mihin siellä teltan olisin voinut laittaa. Meinasin ottaa vettä karttaan merkitystä pitkospuut ylittävästä ojasta mutta ei siellä mitään virtausta ollut, suon silmäkkeitä vain. En viitsinyt poiketa alemmalle purolle hakemaan vettä, joten loppumatka vähän janoisena.

Reitti nousi hiekkaharjulle, sitten vähän alemmas, ohittaa vanhoja, luhistuneita hirsirakennuksia, ja jatkuu välillä pitkospuilla ja välillä syvällä pusikossa etenevällä polulla. Lopulta tullaan tielle jossa erehdyin aluksi väärään suuntaan. Siitä Tulppion mökkikylään ei ollut kuin reilu kilometri.

Sitten ensin mökkiin, sieltä ravintolaan syömään tukeva ateria, vielä vähän lisäevästä kahviosta (= namia) ja iltahommiin, pesulle ja petiin. Nyt pystyi haaskaamaan sähköä mediahuvituksiinkin!

21.9. Tulppio–Karhuoja (21.6 km, 5:48)

Aamupala mökissä, tavaroiden pakkausta, avain respaan ja vielä kahvi ja pulla. Välillä pyrytti, ei lumi tietenkään maassa pysynyt.

UKK-reitti menisi maastoon Ylä-Nuortin ylityksen jälkeen, mutta päätin jatkaa pidemmälle ja liittyä UKK-reitille vasta helpomman metsätiepätkän jälkeen. Autolla kulkeneet rajavartijat pysähtyivät juttelemaan, tällä kertaa ei papereita kysytty 😏 mutta varmistivat, että tiesin mikä rajavyöhyke oli. Toisin kuin viime vuonna Kuusamossa, reittini oli tällä kertaa aika kaukana siitä.

Tästä Kärekeojalle asti reitti oli melkein kokonaan helppokulkuista hiekkapohjaista polkua tai tietä, lukuunottamatta Haukijärvenaavalta tulevalle purolle lähestymistä ja sen ylitystä, joka oli vähän kosteampaa maastoa mutta ei mitenkään vaikeaa.

Ohitin Viita-apajanlehdon laavulle vievän tien, mutten olisi sitä tajunnut ellen olisi kännykkäkartasta katsonut. Joko olin sokea tai kylttejä ei oikein ollut. Haukijärvenojan parkkipaikalta lähtiessä on infopläjäys Urho Kekkosen kansallispuistosta (UKK-puistosta).

Kartalla lukee “kahlaamo” ja retkikartassa “Kärekeoja kahluuvaijeri”, siitä löytyy myös maininta Kärekeojan autiotuvan sivulla. Nuortin yli ei tässä kohtaa mene siltaa (lähin on melkein 20 km ylävirtaan), vaan sen yli on kahlattava. Kahluusaappailla se onnistuisi, mutta millä tahansa vähemmällä (kuten minulla kumppareilla) pitää ottaa kengät, housut ja sukat pois, vaihtaa sandaalit jalkaan ja kahlata. Onneksi virran yli on vedetty vaijeri ja siinä on liukurissassa hihnoja joista voi ottaa tukea. Toiseen käteen vaellussauva ja toiseen hihna, ja sitten vain yli… vettä oli polven yli ja se oli ky-ky-ky-kylmää! Vastarannalle päästyäni jalkoja pisteli ja kipitin pikavauhtia Kärekeojan autiotuvalle jossa nopsaan housut jalkaan ja tuli kamiinaan.

Lämpimän lounaan ja tuvassa lämmittelyn jälkeen tuhkat tuhkasankkoon ja eteenpäin. Menisin ainakin Mettopalon tuvalle, ja jos aikaa ja energiaa olisi vielä (olinhan patikoinut 63 km kahtena edellisenä päivänä, joten en ollut aivan varma miten jaksaisin tänään), siitä vielä Karhuojalle.

Reitti Nuortin vartta on yksinkertaisesti kaunis! Joki toisella puolella ja polku honkametsän läpi. Ainiin, jännää: jotenkin missasin kokonaan Kurtinniskan laavun vaikka Liemusuvannon bongasin. Miten voi kulkea merkityn laavun ohi huomaamatta sitä? Vastaan tuli kolmen nuoren miehen porukka vähän ennen Mettopaloa, ja sitten olinkin jo Mettopalolla. Tupa on melko pieni, mutta todella idyllinen! Se on aivan Nuortin rannassa joten siellä yöpyjä nukkuu joen solinassa. Tuvassa on kamiinan sijaan avoin takka, ensimmäinen mitä missään olen autiotuvissa nähnyt. Eli siellä voi illalla nauttia joen äänien lisäksi myös takkatulen loimusta… Vieraskirjassa oli paria yötä aiemmin merkintä tuoreen pariskunnan visiitistä—tämä oli aivan varmasti täydellinen paikka romanttiseen iltaan kahden kesken 🥰

Energiaa riitti vielä joten lähdin Karhuojan tupaa kohti. Sinne on reilu kaksi kilometriä, reitti on selkeä vaikkei olekaan virallisesti merkitty. Tuvalla on ollut aiemmin varaustupa, mutta se on suljettu ja nyt vain autiotupa on käytössä. Saavuin tyhjään tupaan, laitoin tulet ja levittelin tavarani. Ennenkuin ehdin edes ruokaa laittaa paikalle tuli kolmen miehen kansainvälinen porukka. He laittoivat vielä saunan tulille, itse en jaksanut saunoa.

He olivat patikoineet omia polkujaan ja tulleet Karhuojalle suon yli. Tosin kuulemma suo oli ollut metsää kuivempi—ja metsä ei ollut kuiva. Tuvassa oli kohta koko katonraja kenkiä kuivumassa.

Tulimme hyvin juttuun, keskustelimme vaelluskokemuksista, varusteista, ja sain heiltä herkullista sienipekonipataa (kun ei tee kahden viikon matkaa, mukaan voi ottaa vähän parempiakin ruokia) josta olin sydämestäni kiitollinen, on aina ihana saada vaihtelua paino-optimoituun retkiruokaan.

22.9. Karhuoja–Manto-oja (22.2 km, 5:38)

Kartassa Karhuojalta pohjoiseen on merkitty reitti. Lähdin etenemään sitä. Maasto on hienoa, kuivaa ja avointa honkametsää. Se on helppokulkuista, jopa polun ulkopuolella.

Tärkeä huomio! Polku kulkee kartassa (ainakin 2024 mallissa) poroaidan vieressä. Karttaan merkitty poroaita on vanha poroaita. Uusi poroaita kulkee pitkän pätkän vanhan lähellä, mutta ei koko matkaa. Uuden poroaidan länsipuolella oli huoltoreitti (mönkkäripolku) jota lähdin seuraamaan—itäpuolella lienee se kartan polku. Jossain vaiheessa huomasin uuden aidan kaartavan paljon enemmän luoteeseen kuin vanha aita ja jouduin pakittamaan edelliselle kulkuaukolle ja etsimään tuon “varsinainen” polun. Sekin, vaikka ohuempi kuin mönkkäripolku, oli helppokulkuista.

Ja. Aivan. Mahdottoman. Kaunista. Honkametsää. Ajatonta, juuri sellaista jonka halki voisi kuvitella ruskean metsän kuninkaan tallustavan rauhallisesti.

Aurinko paistoi, kuljin taas t-paidassa.

Noh, suojametsäalueen rajan jälkeen hukkasin hetkeksi polun, sitten löysin sen, ja vielä myöhemmin tajusin että siellä kulki melko lähellä kaksi polkua ja olin päätynyt niistä pienemmälle. Naltiotunturin itäpuolta kuljettaessa on maastossa siis useampi kuin yksi polku ja jos huomaat täällä olevasi onnettomalla kinttupolulla, voi olla että sivuttaisliike vie helpommalle.

Naltiotunturin pohjoispuolta länteen käännyttäessä on suonylitys (pitkospuut ovat vielä suht ok kunnossa), sitten louhikkoalue, mönkkärisilta ja nuotiopaikka (huoltamaton, mutta siinä oli muutama klapi tallella, en tiedä keiltä jäänyt). Siitä pääsisi myös Naltiojoen autiotuvalle, mutta jätin ylimääräisen lenkin sinne tekemättä. Tästä eteenpäin maasto oli vähän vaihtelevaa, poroaidan viertä kulkevaa. Itse menin pääosin mönkkäripolkua aina Vieriaavalle asti, jonka ylitys meni kilometrin pituisella pitkospuupolulla.

Vähän ennen joen ylitystä siellä oli kyltti “uusi silta” ja nuoli. Se näkyy kartassakin. En käynyt katsomassa vanhaa polkusiltaa tai sen jäännöksiä, oletan että sitä joko ei enää ole tai se ei ole kulkukelpoinen. Poikkeama uudelle sillalle on vähän vetinen, mutta ei pitkä. Sieltä sitten takaisin polulle joka halkaisee melkolailla suohon uponneila ja liukkaaksi sammaloituneilla pitkospuilla yhden suonselän ennen Vieriharjun tuvalle kulkevan tien kohtaamista.

Mönkkäritie toki, eli tästä eteenpäin reitti Manto-ojan tuvalle oli äärimmäisen helppokulkuista. Nyt Vaarinkehuma-Tulppio välin pitkät matkat alkoivat tuntumaan jaloissa ja viimeiset kilometrit tuntuivat tuplasti pidemmiltä.

Tupa—taas—tyhjä saapuessani, eikä ketään tullut myöhemminkään. Normaalit rutiinit, tuli kamiinaan, varusteet kuivamaan, vettä lähteestä, ruokailu ja sitten iltaa istumaan kunnes silmät lopulta lurpahtavat kiinni.

23.9. Manto-Oja–Tahvontupa (24.2 km, 6:27)

Yöllä oli ollut pakkasta, taivas kirkas ja maa kuurassa. Pintakerros roudassa, rasahteli jalkojen alla.

Manto-ojalta lähtiessä suon yli meni metalliritilöillä katettu reitti—onko se uusi reitti? Karttaan merkitty polku meni etäämmällä. Suon yli päästyä piti tarpoa hetki kohti varsinaista polkua. Jäi epäselväksi mistä olisi oikeasti pitänyt mennä.

Keskihaaranaavan ylityksessä oli vähän haasteellisempi paikka, sillä polkusilta oli tuhoutunut. Vierestä löysin paikan josta patikoijat olivat menneet yli, mutta aika huteeralta näytti. Mietin pitäisikö kahlata, mutta vähän syvyyttä kokeiltua sain sopivasti astellen mentyä yli kumppareiden kanssa. Hörppäsin ehkä lusikallisen vettä toiseen kumppariin. Raahasin toiselta puolelta irronneen pitkospuun ylityspaikalle (pyysin myöhemmin vastaan tullutta porukkaa asettelemaan sitä paremmin, yksin ei oikein onnistu siirtää sitä molemmista päistä yhtäaikaa).

Jussinmurustan laavun ohitin vain sitä poroaidan takaa kurkkien. Ei ollut tarvetta pysähtyä. Lähdin Peuraselkää kohti, maasto oli helppokulkuista kuten koko päivän (pl. suot). Keskipakoilla polku meni poroaidan toiselle puolelle ja siinä ei ollut porttia vaan ainoastaan tikkaat aidan yli. Vähän huonossa kunnossa—kannattaa liu’uttaa ainakin rinkka aidan ali ja kokeilla jos mahtuisi itsekin. Menin itse tikkailla mutta jälkiviisaana olisi kannattanut yrittää aidan ali, riskit olivat kuitenkin aika isot että poikkipuu olisi pettänyt alta.

Lopulta maa ensin tasaantuu ja sitten alkaa laskea Jaurujokilaaksoon kohti Peuraselän autiotupaa. Matka alas tuntuu loputtomalta. Ja varmaan vielä loppumattomammalta jos sitä pitäisi kiivetä ylös! Peuraselällä pysähdyin tuvalle, en tulta sytyttänyt mutta keittelin vedet ja söin lounasta. Olin netistä lukenut (ja myös vieraskirjasta löytyi maininta tästä) että jokea vähän ylempänä pitäisi olla matala kahluupaikka. En ole varma löysinkö juuri sen mitä tarkoitettiin, mutta jonkinlaisen löysin ja pääsin kumppareilla vastarannalle. Rantavallit olivat tosin korkeat ja hankalat joten epäilys jäi oliko tämä varmasti se paikka johon oltiin viitattu.

Joki oli selvästi matalalla (elo-syyskuu oli ollut kuivaa, ainakin ennen tuloani) joten päätin tarkistaa vielä tilanteen Peuraselän kahluupaikan kohdalla. Vähän etsimällä löysin kivien päälle astumalla reitin jossa joki pysyi kumpparien reunan alla. Hyvä! Tässä olisi paljon helpompi laskeutua jokeen ja nousta siitä kuin aiemmin tutkimassani paikassa.

Siispä kamat tuvalta vielä mukaan ja joen yli jatkamaan matkaa. Tästä eteenpäin polku kulki jokea reunustavalla hiekkaharjulla (tai hietatasangolla, johon joki oli kovertanut reittinsä). Pienen Pittivaaran jälkeen itseasiassa eksyin karttaan merkityltä polulta, mutta totesin sen polun jolla olevan olevan selkeästi paljon kuljettu ja kulkevan kohti poroaitaa, jatkoin luottaen että aidan vierellä olisi mönkkäripolku. Ja niin oli, joten tätä jatkoin poroaidan läpimenopaikalle. Siitä ei enää ollut kuin tovi Tahvontuvalle.

Tupa tyhjä, joten laittelin ensin tuvan lämpiämään, sitten saunan. Tein lisää puita illan pimetessä ja lähdin saunaan. Saunottuani huomasin että tuvalle oli tullut vielä pariskunta, he hihkaisivat tulevansa myös saunaan joten pari klapia lisää tulipesään. He ensin asettuivat ja söivät. Keräsin saunaan kuivumaan jääneen pyykin ja levittelin sen tuvan lämpöön.

Sadetta ripsotteli välillä. Juteltiin vielä myöhemmin, kunnes väsymys nukutti koko poppoon.

24.9. Tahvontupa–Hammaskuru (15.0 km, 4:13)

Kännykän kuuluvuus oli loppunut Peuraselälle laskeutuessa. Olin laittanut satelliittiviestimellä (garmin inreach) viestin perheelle, että olin kunnossa. Sillä sai myös haettua sääennusteen, sadepäivä luvassa.

Pariskunnalla oli hyvin merkitty kartta ja sain käytännön vinkkejä Hammaskurun reitille: 1) älä kulje aivan joen vierttä, vaan pysy ylempänä ja 2) Vuomapään eteläpuolella polut häviävät maastoon, ja siellä pitää edetä kompassin kanssa. Matkaan!

Sade oli satunnaista, tihkua vielä, mutta maasto oli yön jäljiltä märkä. Olin jättänyt kuorihousut pois jota sain sitten katua, housut kastuivat. Pysähdyin Siulanruoktun tuvalla—jossa oli vaeltaja ollut yötä ja jäi vielä sadepäivää pitämään, eli tupa oli siis mukavasti lämmin—vaihdoin housut ja jatkoin matkaa. Melkoinen lasku ja nousu siinä kohdalla harjulta tupaan joen rantaan 😅

Vähän Siulanruoktun jälkeen sai olla tarkkana kartan kanssa, siellä on kuitenkin polkuja joka suuntaan, myös jokivartta ylemmäs, mutta joen kääntyessä etelään piti tässä valita oikea reitti luoteeseen. Möngitään takaisin alhaalta ylös ja helppokulkuinen reitti jatkuu.

Katastrofi! Huomasin juomapullon tippuneen! Rinkka maahan ja takaisinpäin. Pullon häviäminen ei olisi katastrofi retkelle, mutten halunnut hukata sitä. Sillä on hassusti tunnearvoa, sillä se on kauttaaltaan klommoilla. Esikoiseni oli kauan sitten piilottanut sen pyykinpesukoneeseen eikä sitä oltu huomattu ennenkuin pyykkikuorma kolisi kumman paljon… eli klommoillakin on muistoarvoa. Onneksi se löytyi vain puolisen kilometriä taaksepäin (tiesin ettei se olisi hirveän kauempana, muistin missä olin viimeeksi ottanut hörpyn).

Takaisin rinkalle, eteenpäin. Harhauduin puron varteen joten lähdin möngertämään taas rinnettä ylöspäin kunnes pääsin selkeälle polulle. Eli vaikka karttaan merkity reitti menee ihan jokivarressa, kannattaa vain luottaa että ihmiset ovat tehneet ylemmäs helpomman polun. Matkalla oli nuotiopaikka, siitä pieni puronylitys. Polku oli taas melko lähellä puroa ja sen takia vaikeakulkuisempi, joten lähdin taas päättäväisesti rinnettä ylös Hopiaojan eteläpuolelle (pohjoispuolella rinne on äkkijyrkkä). Siellä oli poluntapainen, ja ainakin maasto oli muutenkin tasaisempaa ja helpompi kulkea.

Sitten tultiin alueelle jossa kaikki poluntapaiset alkoivat katoilemaan. Sadekin oli tasaisesti matkan aikana tihentynyt, nyt tuulikin oli noussut. Sitten vain kompassi käteen, suuntima suunnilleen länsiluoteeseen ja eteenpäin. Näin jälkikäteen näen GPS-jäljestä miten vähän kiemurtelin etsiessäni helppokulkuisia kohtia, mutta jälkikäteen katsottuna suuntima piti paljon paremmin kuin miltä se maastossa tuntui.

Tässä kohtaa olin vähän huolestunut. Olin märkä, satoi, ja tuulikin puhalsi (ei myrskynä, mutta tunturikoivikossa oli sen verran avointa että sitä oli). Jos jotain sattuisi, olisin vähän pulassa. En hengenvaarassa sentään—saisin teltan pystyyn, ja vaihtovaatteet sekä makuupussi olivat vesitiiviisti pakattu. Mutta pulassa olisin silti jos teloisin vaikka jalkani. Tämä oli ensimmäinen kerta koko Suomen läpi vaelluksellani kun tajusin tehneeni virheen lähtiessäni patikoimaan tänä päivänä. Olisi pitänyt jäädä tupaan odottelemaan parempia säitä.

Ei minulle mitään tapahtunut. Pääsin Hammaskuruun ihan ongelmitta, mitä nyt vähän kylmissäni. Mutta mieleen jäi, että olin ottanut turhan riskin.

Hammaskurussa tavalliset rutiinit, kuivat päälle ja tupa lämpiämään. Lopulta illemmalla tuvalle tuli yksinäinen miesvaeltaja. Oli tullut Anterinmukasta. Yhdessä pohdittiin seuraavan päivän matkoja ja säitä, sateen mahdollisuus huomenna oli edelleen suuri. Meillä molemmilla oli suunta Luirojärvelle, joten päätimme matkata sinne yhdessä. Päivän sää oli vähän saanut hänetkin miettimään riskienottoa. Seurasta turvaa!

25.9. Hammaskuru–Tuiskukuru (21.6 km, 5:03)

Aamulla oli poutaista ja päivitetty sääennuste näytti sateen merkkejä vasta iltapäivälle. Lähdimme siis reippaasti kohti Luirojärveä, toivoen ehättävämme sinne ennen sadetta.

Tämä matka ei oikeastaan ole kummoinen, lähinnä tunturikuusikkoa. Poikkeus on Kärppäjärvien ympäristö—voin kuvitella miten Kärppäjärven rannalla on aivan idyllistä leiriytyä. Toinen on nousu Hietapään eteläpuolella olevan satulan yli, mistä aukeaa näkymä Luirojärven järvilaaksoon. Luirojärvi näkyi! (Taaksepäin kohti Hammaskurua sensijaan ei näy kuin metsää.) Loppumatka oli alamäkeä, melkein pelkästään hiekkapohjaista maastoa.

Luirojärvellä on monta tupaa, niin autio- kuin varaustupiakin. Takana oli 13 kilometriä. Pohdin mitä tehdä, sillä Tuiskukurulle olisi vielä noin kahdeksan lisää. Sadetta ei vielä kuulunut.

Päätin jatkaa, toivotin patikkakumppanille hyvät loppuvaellukset ja lähdin matkaan. Luirojärven kahlaamon vesi oli matalalla, pääsin siitä kumppareilla yli. Jossain vaiheessa päältä pyyhki tihkukuuro ja vedin kuoritakin päälle. Samanlainen taika kuin sateenvarjoilla, eli sadetta ei sitten tullutkaan ennenkuin olin jo tuvalla… vähän tihkutti, mutta ei kunnolla, tuskin noteeraamisen arvoisesti eikä niin paljoa että kuoritakkia olisi oikeasti tarvittu.

Ampupäiden lähelle noustessa sain kännykkäkentän hetkeksi, laitoin viestejä ja otin kuvakaappaukset sääennustesta (tarkempi kuin garminin). Tuiskukurulle laskeutuessa kenttä hävisi taas. Tuvalla ei ollut ketään, joten samat rutiinit kuin ennenkin. Tuvan lämmetessä lännestä tuli pariskunta ja he kuivattelivat hetken makuupussia sisällä ennenkuin jatkoivat matkaa, olivat enossa Ampupäälle, yöpyisivät teltassa tunturissa.

Tuvan ikkuna oli niin ötökänliiskausten peitossa ettei siitä tahtonut kunnolla nähdä ulos. Pesin ikkunat niin hyvin kuin vain tuvassa olleella (varsin likaisella—se kaipasi itse ensin pesua) rätillä pystyi, mutta kyllä näkyvyys kuitenkin parantui.

26.9. Tuiskukuru–Kiilopää (26.5 km, 6:19)

Kartassa Tuiskukurulta länteen menee useampi merkitty reitti, toinen kiertää Vintilätunturin itäpuolelta ja laskeutuu Salolammen laavulle, toinen taas tunturin länsipuolelta ja laskeutuu Suomujoen varteen vähän myöhemmin. Päätin kiertää läntisempää reittiä, koska pidin mahdollisena, että Vintiläojan vartta kulkeva saattaisi olla (puron läheisyydestä johtuen) vaikeampikulkuinen. Tavoite oli päästä Kiilopäälle tänään joten valitsin mieluummin ennakoidusti helpomman reitin.

No, tämä oli sitten kokonaan mönkkäripolkua. Eli jos haluaisi edetä maisemallisemmalla polulla, se Vintilätunturin itäpuolinen reitti saattaisi sopia siihen paremmin. (En tietenkään tiedä varmuudella millainen se on, enhän sitä mennyt.)

Vintilätunturille noustessa kännykkä rupesi taas hetkeksi toimimaan, ja selvittelin vähän miten siirtää paluulentoa. Nyt oli jo selvää, että olisin perjantaina Saariselällä. Ihmettelin, kun torstaille tai perjantaille ei ollut lentoja Ivalosta Helsinkiin. Tai siis torstaille eli tälle päivälle oli lento, se vain lähti jo pian päivällä joten olisi hyödytön vaikka etenisin juosten. Mutta ei lentoa perjantaina? Katselin tarkemmin ja tajusin, että lento lähtisi lauantaina heti puolenyön jälkeen—eli kentällä olisi oltava perjantaina, lento vain lähti kymmentä yli puolenyön, eli lauantain puolella. Siis perjantaina olisi lento. Ennakoin jo lentoa varatessa että sille saattaisi olla vaihtotarve joten olin ottanut tarkoituksella flex-lipun, ainoa kustannus olisi lentojen hinnan erotus.

Olin siirtelemässä lentoa lauantaille (siis perjantaille) kun kenttä katosi. En lähtenyt pakittamaankaan joten sai jäädä myöhempään… vettäkin oli alkanut vihmomaan.

Reitti vei alemmas, joen varteen jossa oli Aitaojan nuotiopaikka. Siitä yli ja kohta oltiin Suomunruoktun tuvalla. Tuvassa oli ollut yöpyjiä (eri porukat) molempina edellisiä öinä joten se oli vielä lämmin. Keitin vettä ja lounastin. Mietin aiemmin ruutukaappaamaani sääennustetta ja sadetutkan kuvaa, ulkona taivaalla oli selvä rintaman reuna: lännen puolella sinitaivasta, idässä tummanharmaata pilveä.

Päätin odotella tovin ja katsoa mihin suuntaan tuo reuna etenisi. Kulutin ajan käymällä Suomunruoktun museoidulla vanhalla kämpällä. Siinä oli kieltämättä aivan oma tunnelmansa! Miten paljon siinäkin on erilaisia matkalaisia hakenut aikoinaan lämpöä…

Sinitaivas näytti voittaneen, ja lähdin jatkamaan matkaa. Pilvireuna tosin vaelteli päällä, ja välillä vähän tihutti, välillä oli kirkkaampaa. Vähän ennen Suomunlatvan laavua käännyin länteen nousemaan Niilanpäätä kohti. Taivas tummeni ja vettä alkoi tulemaan ihan kunnolla, tuuli puhalsi takaa. Kuorivaatteiden alla oli kuitenkin hyvä olla ja koska tuuli tuli takaa, ei se hirveästi edes haitannut etenemistä. Mitä nyt kankku vähän otti kylmää.

Eli vettä ja tuulta Niilanpäätä lähestyessä, harmaita pilviä. Sitten sade hellittää ja pilvet repeilevät, horisontissa näkyy jopa sinitaivasta. Lopulta Niilanpään tupaa lähestyessä pilvet väistyivät kokonaan ja aurinko tuli esiin! Tunturissa sää voi vaihdella tosi nopsaan.

Kurkkasin tupaan, tervehdin sinne lämmittelemään jäänyttä päiväretkeilijää mutta jatkoin matkaa, olisi pitänyt vaihtaa vaatetta jos olisi jäänyt tuvalle. Liikkeellä pysyi lämpimänä.

Kiilopäätä lähestyessä tajusin että saattaisin ehtiä Rovaniemen bussiin (josta pääsisi joko junalle tai bussille Helsinkiin), kunhan saisin taksin kiinni, bussi nimittäin lähti Saariselältä. Jos saisin taksin heti Kiilopäälle saavuttuani, ehtisin bussiin juuri ja juuri. Kiristin tahtia ja soitin Saariselän taksin numeroon: tuuuut, tuuuut, tuuuut… ei vastausta.

Noh. Jos olisin tuon mahdollisuuden tajunnut aiemmin, olisin voinut lähteä Suomunruoktulta reippaammin ja soittaa taksinkin hyvissä ajoin. Nyt sitten marssin Kiilopään respaan ja majoitusta maksamaan, sekä varaamaan vuoron savusaunasta. Kamppeet mökkiin, sitten saunaan aaaaah savusauna aaahhh … pulahdin purossakin, kylläpä rentoutti ja voimisti. Puhdas kroppa, puhtaat puhtaimmat vaatteet ja pesty kuontalo, niillä sitten vielä ravintolaan vetämään ruokaa niin että napa paukkui.

Jostain syystä nukuin huonosti. Heräilin, pyörin, kokeilin jopa vaihtaa nukkumaan lattialle matolle, sitten takaisin sänkyyn, mikään ei tuntunut auttavan. Liian nopea muutos tuvista pehmeään sänkyyn?

27.9. Kiilopää–Saariselkä (13.5 km, 4:24)

Tämä olisi lyhyt pätkä, halutessani olisin voinut tehdä sen vieläkin lyhyemmin mutta päätin käyttää aikaa kuljin maisemallisempaa reittiä. Nousin ensin Ahopäille ja sieltä Vävypään huipulle tauolle, ja sitten laskeuduin Rumakurulle. En viitsinyt kuruun mennä rinkan kanssa vaan kiersin sen yli pohjoispuolelta. Tosin siellä näytti menevät etelärinteessä polku jota olisi saattanut päästä (siis kurussa, kurun yläpuolella toki oli polkuja, siellä näkyi muitakin patikoijia.)

Keitin vedet Rumakurun päivätuvalla ja söin lounasta, aurinko paistoi ja lämmitti seinänvierustalla istuessa. Huomasin toisen sormikkaan pudonneen jonnekin kurun rinteille, kävin pikaisesti kurkkaamassa pätkän reittiä takaisin ylös, mutta päätin että yksi hanska uhriksi UKK-puistolle turvallisesta matkasta oli halpa hinta. (Juomapulloa se oli jo yrittänyt. Mieluummin hanska.)

Siitä eteenpäin on aika tylsää reittiä—talvella latupohjaa eli leveää hiekkatietä—kunnes käännyin Iisakkipään huipulle josta oli hieno maisema, siitä näki hyvin myös Saariselän “kylille”. Sitten alas ja suuntasin kollegoiden loma-asunnolle, kävin pesulla, pakkasin rinkan valmiiksi lentokonetta varten ja kävimme syömässä ja istumassa iltaa Teerenpesässä. Mitään kiirettä ei ollut, lentokenttäbussi lähtisi vasta pitkälle yhdeksän jälkeen. Taivaallista tattirisottoa 🍄‍🟫❤️, suosittelen! Osaisinpa tehdä yhtä hyvää…

Lopulta kentälle, lennolle, taksiin ja kotiin, zzzzz.

Summa summarum

Matkaa tuli lopulta “vain” 319 km, ero ennakoituun johtuen laskuvirheestä (väärä aloituspiste) sekä Vaarinkehuman jälkeen tehdystä oikaisusta. Yksi lepopäivä, pari raskaampaa päivää ja pari kevyempää, yhteensä 14 vaelluspäivää, keskimäärin 22.7 km matkapäivää kohden.

Tämä oli ensimmäinen etappi jossa kuljin tunturimaastossa. Aiemmin on ollut toki korkeita kohtia ja näkyvyyttäkin pidemmälle, mutta siitä huolimatta koettu ero oli valtava. Välillä tuntui että pystyi näkemään maan ääriin! Varsinkin UKK-puiston jylhyys teki vaikutuksen. Luulen, että tulen vielä joskus näihin maisemiin uudestaan, paremmalla ajalla (kunhan ensin pääsen Nuorgamiin) .

Minulla ei oikeastaan ollut yhtään ylimääräistä tavaraa mukana. Aivan kaikkia varusteita ei tietenkään tullut käytettyä—onneksi—osa on aina sellaista joka on pakko olla varalla tai hätätilanteita varten, ja matka on taittunut onnellisten tähtien alla jos niitä ei ole joutunut käyttämään. Ruokaa jäi juuri sen parin päivän verran syömättä mitä olisin tarvinnut jos matka olisi venynyt sunnuntaille.

Enkä myöskään pysty keksimään varusteita joita olisi puuttunutkaan. Kaikenkaikkiaan siis erittäin onnistunut, sekä hyvin pakattu ja valmisteltu reissu.

	13-27.9.	Yhteensä
Kesto	15 pv	81 pv
Matka	318.7 km	1698.9 km